Lentokoneita ja sirkushuveja kansalle
Koko viikonlopun ajan päässäni on pyörinyt perjantainen lentonäytös, joka jyrisi Helsingin taivaalla. Ei sillä, etteikö näytökseen osallistuneet koneet olleet vaikuttavia, upeita ja tekivät hienoja temppuja taivaalla. En ole miettinyt asiaa kuitenkaan siltä kannalta, vaan ylilentävät hävittäjät, näistä koneista lähteneet äänet ja jyrisevä taivas nostivat pintaani pakokauhun tunteen.
Lähdin viettämään perjantaipäivää Suomenlinnaan siskonlapsieni kanssa, jotka ovat mulle kultaakin kalliimpia ja rakkaimpia. Jotenkin saimme lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun menimme istumaan vanhojen vallien päälle, sininen Suomenlahti horisontissa avautuen, ja ymmärsimme olevamme aitiopaikoilla lentonäytöstä silmällä pitäen. Mikäs siinä oli oleskella eväitä syöden, lapset sylissä makoillen, välillä kirjaa lueskellen – eli nauttien elämästä. Sitten alkoi lentonäytös. Aluksi oli pienempiä koneita, sitten saapui Hornet, sitten Finnairin iso kone ja lopulta Red Arrowsit. Tässä vaiheessa lähdetiin takaisin mantereen puolelle, kun hävittäjäjoukkue teki upeita kuvioita Suomineidon taivaalle.
Kun kävelin läpi vanhojen linnoituksien, hävittäjien ääni pään päällä jyristen, edessä kulkevien lapsien selkiä katsoen, niin silmiini kohosivat kyyneleet. Kävin miettimään isovanhempieni läpikäyneitä sotia, mitä kaikkea nämäkin linnoituksen seinät ovat nähneet. Ennen kaikkea kävin miettimään Syyriassa käynnissä olevaa sotaa, tai ihan mitä tahansa sotaa maapallolla. Ajattelin, kuinka onnekas olen, että saan asua Suomessa. Kuinka onnekas olen, että pystyn tässä kävellä omaan kotiini, elämäni rakkaimpien ihmisten kanssa. Mutta näin ei ole kaikilla. Ei niillä ihmisillä, ei niillä lapsilla, jotka asuvat sodan keskellä. Meille nuo taivaalla jylliseet lentokoneet ovat vain perjantai-illan viihdettä, hiukan ekstraa Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Muualla maailmassa nuo äänet merkitsevät kuolemaa, tuhoa, hajoavia perheitä. sydämen repivää tuskaa.
Katsoin ihmisiä, jotka ottivat kuvia kameranlinssi laulaen, ja ihastelivat upeita kuvioita. Katsoin sivummalla seisonutta ulkomaalaisen näköistä miestä, joka painoi päänsä äänen jyristessä ylitsemme. En voinut olla miettimättä, toiko tuo ääni hänelle mieleen tuskaisia muistoja. Oliko hän joutunut jättämään perheensä, ja lähtenyt hakemaan turvaa kaukaa Pohjolasta. Miettikö hän tuolla hetkellä, onko hänen perheensä turvassa pommitusten keskellä.
Kun seisoskelin siinä kyyneleet poskillani valuen, sanoin siskonlapsille, että ymmärrättekö tämän olevan arkipäivää sota-alueilla. Nämä äänet ovat heille arkipäivää, eikä voi olla varmuutta, selviääkö päivästä hengissä. 12- ja 15-vuotiaat lapset jäivät selvästi miettimään asioita, sillä sisarukset lopettivat iänkaikkisen kähisemisen ja lähtivät kiltisti melkein käsi kädessä etsimään vessaa. Ehkä tämä hetki oli heillekin tärkeä muistutus siitä, kuinka onnellisia he ovat.
Kun odotimme Suomenlinnan lauttaa, oli vuorossa entistä kovempiääninen hävittäjä. Nyt ihmiset eivät enää katselleet niin innokkaana taivaalle, vaan monen kasvoilta paistoi mielestäni turhautuminen, ja pelkokin. Moni lapsi itki vanhempiensa sylissä, kun alkukantainen pelko nousi pintaan. Kädet nousivat korville, kun ääni melkein rikkoi tärykalvot.
Meillä täällä länsimaissa on varaa valita, lähteäkö pois katsomasta valtion tarjoamaa sirkushuveja ja mennä kotiin sohvalle katsomaan uusimpia Hollywood-leffoja. Näin ei ole sota-alueilla. Toivoisinkin, että perjantainen toi sodan lähemmäs ihmisiä. Ehkä nyt löytyy enemmän ymmärrystä sieltä pakenevia ihmisiä kohtaan. Sota-alueella jyrisevät hävittäjät ovat arkipäivää, kun meille se oli vain hupia. Jokainen meistä on kuitenkin ihminen.
