Salaisuuksia, joita kannamme sisällämme
Eilen Facebook muistutti vuoden takaisesta tapaamisesta läheisen ystävän kanssa. Siitä innostuneena laitoinkin heti aamusta viestiä ja kysyin, että sopisko sitä rehvata myös tänään? No, sehän passasi ja rehvit sovittiin kello 17 keskustaan. Vaikka taivaalta rihmoi taas vettä ja jouduin odottamaan tovin ystävääni, ei se vienyt pois sisällä kuplivaa fiilistä päästä taas vaihtamaan kuulumisia läheisen ystävän kanssa. Olen nimittäin huomannut, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä tärkeämmäksi oikeat ja aidot ystävät ovat tulleet. Ystäväpiirini on supistunut viimeisten vuosien aikana ja nykyisin voin kutsua ydinystäviksi sellaista alle kymmenen naisen ja miehen joukkoa. Nämä ihmiset ovat kulkeneet rinnallani vuosikymmenien ajan, ja osa tuntenut mut lapsuudesta asti. Osa näistä ihanista ihmisisistä käy auttamassa yksin asuvaa äitiäni toisella paikkakunnalla, kun itse majailen täällä Helsingissä. Se jos mikä on tosiystävyyttä, kun lähimmäisen rakkaus ulottuu myös muihin sukupolviin kuin siihen omaan <3
Seuraavalla ystävyydenkehällä on sitten enemmän ihmisiä, jolloin puhutaan about 20 henkilöstä. Yhtäkaikki, jokainen näistä ihmisistä on sellaisia, joihin luotan 150% ja pystyn heille kertomaan omista huolistani ja tunteistani pelkäämättä, että mulle nauretaan tai sanojani kyseenalaistetaan. Hyvän ystävyyden tuntee siitä, että silloin tuntee laittavansa oman akun lataukseen, ja se on täynnä tapaamisen jälkeen. Ystävyys on myös sitä, että seisoo ystävänsä vierellä ja lähtee taisteluun hänen puolestaan, jos tätä kohdellaan väärin. Ystävyys on myös sitä, että ystävän kokema tuska voi tuntua omassa sydämessä asti.
Mutta tosiaan. Ystävän kanssa nähtiin ja mentiin kupposelle kuumaa. Aloin siinä sitten kertomaan omista kuulumisista. Kerroin mm. antamastani haastattelusta (jota ei ole vielä julkaistu) ja sen sisällöstä. Luin tovi sitten Hesarista Sofi Oksasen haastattelun, jossa hän kertoi tyttöihin asetetusta häpeän tunteesta, joka on tämän matkassa koko iän. Tunnistin tuosta tekstistä itseni ja omat kokemukseni. Olen pyöritellyt päässäni Sentillä rakkautta -kirjasarjan kakkososaa ja sitä, miten kirjoitan sen. Vaikka ensimmäinen osa oli kaikessa raakuudessaan tosi rankka, on kakkososa mulle jopa ykkösosaa vaikeampi kirjoittaa. Menen kirjassani nimittäin niihin lapsuusajan tapahtumiin, jotka ovat kulkeneet mukanani 30 vuotta. Asiaan, jota olen pitänyt sisälläni salaisuutena enkä ole kertonut niistä kenellekään aikuiselle. Silloin tapahtuma-aikaan olin kertonut siitä muutamille ystävilleni, mutta esimerkiksi omalle äidilleni kerroin asiasta vasta noin kuukausi sitten. Se, miksi olen hakenut ruoasta lohtua koko ikäni, juontaa juurensa juuri tuosta tapahtumasta. Sen vuoksi kiloistani saadut haukut ovat tuntuneet niin pahoilta, koska olen ollut vain pikkutyttö, joka on halunnut suojella itseään. Kun kerroin tarinaani, alkoi ystäväni kiemurtelemaan tuolissa. Jo silloin mietin, että mitä ihmettä nyt tapahtuu, koska hän käyttäytyi erikoisesti. Meni hetki, muutama tovi, niin ystäväni sanoi muutamia lauseita, joista tein yhden kysymyksen. Silloin naamio tipahti ja hän kertoi oman salaisuutensa. Hän paljasti joutuneensa oman äitinsä hyväksikäyttämäksi. Oman äidin. Sen ihmisen, jonka pitäisi olla lapselle tuki ja turva. Hän oli pitänyt tätä salaisuutta sisällään monta vuosikymmentä. Kylmät väreet kulkivat läpi vartaloni, kyynelverho nousi silmiin, mutten halunnut alkaa itkemään ystäväni edessä. Kyyneleet tulivat vasta myöhemmin yksin kotona, kun mietin asiaa. Otin itsestäni valokuvan kotimatkalla ja kasvoiltani näkyy kokemani järkytys.
Järkytystä vahvensi nimittäin se, että ystäväni kertoma tarina oli jo toinen läheisen ystäväni insestitarina. Noin kuukausi sitten sain viestin ystävältäni, joka kertoi joutuneensa oman veljensä hyväksikäyttämäksi koko ala-asteiän. Kokemus oli ollut pikkutytölle niin traumatisoiva, että se oli piilotettu syvälle sydämeen. Edes omat vanhemmat eivät olleet tietoisia tapahtumista. Kun kuulin asiasta kävin itkemään. Olin niin surullinen ja pahoillani ystäväni puolesta. En tiedä olenko edes oikeutettu itse näihin tunteisiin, mutta tunsin suunnatonta vihaa hänen veljeään kohtaan. Kuten läheiseen ystävyyteen kuuluu, tunnen hänen veljensäkin. En tiedä, miten pystyn kohtaamaan hänet tulevaisuudessa. Aika näyttää.
Ennen kaikkea olen järkyttynyt, surullinen, vihainen, raivoissani ja tyrmistynyt siitä, kuinka yleistä tämä seksuaalinen väkivalta on suomalaisessa kulttuurissa. Miten voi olla edes tilastollisesti mahdollista, että näin järkyttävien rikoksien kohteeksi joutuneita ihmisiä on näin paljon ystäväpiirissäni? Onhan tässä läheisten ystävieni piirissä nimittäin myös äiti, jonka oma lapsi on joutunut pedofiilin uhriksi. Kuinka paljon tuolla kaduilla kävelee ihmisiä, jotka ovat sisältä täysin rikkinäisiä? Ei omien tekojen takia, vaan muiden heitä kohtaan tehtyjen raakuuksien vuoksi. Ystäväpiirissäni on nimittäin myös lukuisia raiskauksen uhreja. Maailman pahuus satuttaa ja itkettää. Asioiden on muututtava, jotta tulevat sukupolvet säästyvät näiltä asioilta. Emme saa enää olla hiljaa ja hyväksyä, että tällaista se elämä nyt vaan on. Ei ole, näillä ihmisillä on ihmisarvo, jota kenellekään ei ole oikeutta viedä pois. Niin kauan aikaa kuin nämä asiat hissutellaan hiljaiseksi, niin kauan aikaa mikään ei tule koskaan muuttumaan. Moni on kysynyt multa, miksi olen kirjoittanut omista asioistani kirjan/kirjoja. Sen vuoksi, koska tiedän näiden asioiden koskettavan niin montaa. Tiedättekö, mikä on niiden seksuaalisen väkivallan uhreiksi joutuneiden määrä, jotka joko tiedän henkilökohtaisesti tai jotka ovat kertoneet mulle oman tarinansa. Yli 100 uhria!! Sen vuoksi olen kirjoittanut tarinani, koska haluan kertoa näiden sadan mutta myös tuhansien muiden uhrien tarinaa. Siksi, koska haluan poistaa asian ympärillä olevaa häpeää. Siksi, koska toivon tämän pahuuden kehän loppuvan joskus. Siksi, että haluan suojella tulevia sukupolvia näiltä asioilta. Siksi, koska niin minulla kuin seksuaalisen väkivallan uhriksi joutuneilla ystävilläni on oikeus elää täällä maailmassa niin, ettei meidän tarvitse kantaa näitä taakkoja sisällämme. Siksi, koska mekin olemme ihmisiä. Se on tupannut unohtumaan näissä keskusteluissa, edelleen. Me olemme ihmisiä, meilläkin on tunteet, meilläkin on unelmia, meilläkin on haaveita. Emme ole vaan niitä ”tapauksia”, vaan olemme ihmisiä.
Rakas Joulupukki, en pyydä lahjaksi mitään muuta kuin rakkautta koko ihmiskunnalle.
Olen saanut ystäviltäni luvan kertoa heidän tarinansa.
