Onnen kyyneleet

Viime päivinä päässäni on soinut laulu ”onnenkyyneleet takin kaulukseen, kuin tähti taivaalle putoaa”..  Ja se sitten repeatilla kerta toisensa jälkeen. Onnellinen hymy on parkkeerannut kasvoilleni, eikä ole lähtenyt sieltä pois. Jämähtänyt siihen poskien kupeeseen, nenän vierukseen, sanonut ”tähän minä jään”. Ja minä annan sen jäädä. Sillä se oli kauan aikaa poissa. Ei tullut vieraaksi, vaikka kuinka maanittelin, suostuttelin, lahjoin ja välillä jopa rukoilin.  Nyt kun hymy on tullut, en haluaisi siitä luopua. Se toi mukanaan vieraan. Sen vieraan nimi on onnen itku. Nämä kaksi vierasta vuorottelevat kasvoillani, mutta kumpaakin rakastan. Kummastakaan en halua luopua, en nyt, en koskaan.

Viime vuosina olen itkenyt surun itkuja, tuskan kyyneleitä, pettymyksen karvaita kyyneleitä sekä lohdutonta, syvältä sydämestä tulevaa itkua. Niitä vieraita en luotani saanut häädettyä, vaikka kuinka yritin. Uhkailin, kiristin, ja välillä jopa rukoilinkin. Ei lähtenyt, ei millään. Yhtenä aamuna huomasin, kuinka olotilani oli muuttunut. Se oli kevyempi, ja oli helpompi hengittää. Ymmärsin vieraiden lähteneen. Vaivihkaa, ilman meteliä, oli itkujen delegaatio poistunut. Olivat tietty ymmärtäneet, ettei tämä ole enää heidän kotinsa. Täällä ei enää itketä surusta, tuskasta tai lohduttomuudesta. Menivät muualle, uuden kodin ovenpieliä kolkuttelemaan. Eiköhän niitä, uusia koteja tästä maasta löydy. Toivottavasti päivä päivältä vähemmän.

Niin onnellinen olen näistä uusista vieraistani, etten häpeile heitä yhtään. Jos onnen itku haluaa näyttäytyä, niin tervetuloa. Saat luvan. Saat luvan tulla, vaikka keskellä katua. Julkisuudesta tutun laulajan edessä. Kesken keskustelun. Kesken hyvän elokuvan. Tule vaan, sinua en häpeä koskaan. Ota mukaasi hyvä ystäväsi hymy. Saatte vuorotella kasvoillani luvan kanssa. Mieluiten kuitenkin eri aikaan, ettei tule liikaa sanomista. Tai vaikka tuleekin, niin vinkkaan silmää ja sanon ”olen onnellinen, toivottavasti sinäkin olet”.