Liian monta minuuttia

 

36 960 tuntia. Laskin ne aivan itse äsken. Kolmekymmentäkuusituhatta yhdeksänsataakuusikymmentä. Nuo tunnit olen elänyt ilman omaa isääni. Elämän tukipilaria, kaikkien ongelmien ratkaisijaa, perheenpäätä. Nuo tunnit ovat olleet täynnä epätoivoa, pelkoa, itkua, lamaannuttavaa surua, taas pelkoa, kyyneleitä, raivoa, vihaa, entistä lamaannuttavampaa surua, naurua, iloa sekä ennenkaikkea rakkautta. Rakkautta siitä mitä oli silloin ja mitä on vieläkin. Sitä, mitä kukaan ei voi viedä multa pois. Syvää rakkautta.

Kesällä 2012 kaikki muuttui. Elämä heitti eteen sellaisen tilanteen, ettei sitä osannut pelätä edes pahimmissa painajaisissa. Ei kaiken sen jälkeen, mitä elämässä oli joutunut käymään läpi viimeisten neljän vuoden aikana. Mutta sieltä se tuli, lupaa kysymättä ja anteeksi pyytelemättä. Paha, viisikirjaiminen sana. Syöpä. Muistan edelleen sen hetken, kun lääkäri soitti. Sen hetken, kun katsoit mua silmiin ja sanoit sanan. Kuinka sydän jätti lyönnin väliin, ja kyyneleet puski silmiin.  Sillä hetkellä, muutama minuutti yli yhdentoista heinäkuisena päivänä, minä päätin olla vahva. Se, joka ei murru. Nousin ylös, painoin pääsi vasten rintaani ja sanoin ”tästä selvitään”. Tuona hetkenä roolit kääntyivät toisinpäin. 

Muistan kuin eilisen päivän, kun istuin vierelläsi sairaalassa. Kuinka kesä jatkui ikkunoiden takana ja itse tein hiljaisia hyvästejä. Imin jokaisen pienen hetken sisääni, ja tallensin ne muistojen kultaiseen kirjaan. Piilotin kyyneleeni sun edessä, sillä en halunnut sun tuntevan syyllisyyttä siitä, että joudut lähtemään. Itkin yksin, muiden katseilta piilossa, sillä viestikapula oli annettu mulle. Olla se vahva, kun kaikki muu ympärillä mureni. Kysyin sulta sairaalassa eräänä kesäisenä päivänä, mitä elämäohjeita haluat mulle antaa. Kerroit kyynelsilmin, ikkunasta ulos katsoen,

”Ole aina oikeudenmukainen. Vaikka joutuisit siitä hankuluuksiin, älä hyväksy epäoikeudenmukaisuutta. Älä anna valheen voittaa ja ole rehellinen. Älä anna kohdella itseäsi huonosti. Olet aina ollut niin kiltti, että sua on käytetty hyväksi. Älä anna enää.”

Kuuntelin noita sanoja, ehkä hiukan hajamielisesti, sillä luulin aikaa olevan vielä. Yhtenä sunnuntaiyönä lähdit pois, vaivihkaa ja salaa. Niin, ettet meitä pelästyttäisi. Huolehdit meistä viimeiseen saakka. Vaikka lähdit, niin et lähtenyt kuitenkaan. Tiedän, että kuljet meidän matkassa edelleen. Meitä suojellen ja vahtien.

 

Ja niin minä olen ukko sanojasi noudattanut. Kuten neuvoit. Epäoikeudenmukaisuutta en voi sietää yhtään. En sitä, että muita kohdellaan huonosti, omaa etua tapaillen. Sitä, että yritetään toinen alentaa itseään ylentäen. Sitä, että tarkoituksella halutaan toinen lannistaa ja tuhota. Sitä, ettei toiselle anneta ihmisarvoa. Ja olen siitä joutunut kärsimään, kun olen oikeutta hakenut itselleni ja muillekin. Ne kaikki on kuitenkin materiaa. En ole antanut valheen voittaa, vaan puhun totuutta vaikka se veisi multa kaiken. Niinkuin se veikin. Ennen kaikkea en anna kohdella itseäni huonosti. Enää en käännä oikeaa poskea, kun mua puukotetaan selkään. Enää en ole se kiltti tyttö, joka ymmärtää aina. Kaikkia valehtelijoita, paskanpuhujia, hyväksikäyttäjiä sekä narsisteja. Omieni puolia pidän aina, loppuun saakka. Niiden, jotka kohtelevat huonosti annan kuulla kunniansa. Nauravaisen kuoren alla on nainen, joka on täyttä tulta ja tappuraa. 

 

 

 

Tiedän, että olet ukko musta ylpeä. Siitä, mikä musta on tullut näiden vuosien aikana. Olen huomannut, että musta on tullut entistä enemmän sun kaltainen. Ihminen, joka ei katso paskaa keneltäkään. Ihminen, joka ymmärtää oman arvonsa. Ihminen, joka uskaltaa joskus vielä rakastaa.  Koska sen perinnönhän sä halusit mulle jättää. Oppia olemaan ihminen ihmiselle, itseään unohtamatta. 

Saanko silti sanoa sen, että kaipaan sua ihan järkyttävästi. Ei mene tuntiakaan päivässä, etten ajattelisi sua. Sitä, mitä sä tekisit nyt, miten sä hoitaisit tämän asian. Kuinka monta kertaa olen kaivannut sun neuvoja. Auttavaa kättä. Yhteisiä hetkiä.

Kaksi miljoonaa kaksisataaseitsemäntoista tuhatta kuusisataa minuuttia olen elänyt ilman sua. Ihan liian monta minuuttia. Liian monta minuuttia ilman isän turvaa.

ps.

Hei ukko, en tiedä oletko sinä ollut asialla, mutta haluan kiittää sua ystävästäni. Niin yllättäen tämä ihminen tuli elämääni, niin erikoisessa roolissa ja niin yllättävässä elämäntilanteessa. Ihan kuin taivaan lahjana. Kiitos, kiitos, kiitos <3 

pps. Keskellä oleva kuva on musta ja mun papasta. Ihminen, jota kaipaan joka päivä ja jonka rakkaus elää mussa joka päivä <3