Mä hiihdän – jaksaa, jaksaa

 

 

 

 

Blogin kirjoittamisessa on ollut nyt pitkä tauko. Pää kumisi tyhjyyttään koko loppuvuoden ja tuntui, ettei ulos tule mitään. Ei, vaikka miten yrittää puristaa. Takana oli tosi rankka syksy, jolloin kirjoitin valmiiksi esikoiskirjani, kävin päivätöissä, perustin siinä sivussa yrityksen ja hoidin päälle muut velvollisuudet. Tunnit tuntuivat loppuvan kesken vuorokaudesta, ja marraskuun lopussa takki kumisi tyhjyyttään. Tunteissa olin kuin vuoristoradassa, jossa yhdessä hetkessä olin niin onnellinen saatuani kirjani raakaversion valmiiksi. Tuntui, kuin olisin ollut vuoristoradan korkeimmalla kaarteella kädet ylhäällä, tukka tuulessa hulmuten. Kohta matka jatkuikin tiukkaan alamäkeen, joka vei vaunun pimeään tunneliin. Hetkessä tuntui siltä, etten näe mitä edessä on, ja mihin tie kaartaa. 

 

Tämä on kuulemma ihan normaalia. Sitä kutsutaan luomisen jälkeiseksi tyhjyydeksi. Tai eräs useita kirjoja kirjoittanut herrasmies kertoi itse kokevansa sen kuin synnytyksen jälkeisenä masennuksena. Mikään ei kiinnosta, tuntuu ettei mistään tule mitään ja koko elämä on ihan harmaata. Ja siltä se todellakin tuntui. 

 

Onneksi olen oppinut luottamaan elämään. Antautunut sille ajatukselle, että se kantaa kyllä. Se kantoi sillä, että eteeni käveli juuri tuo vanha herrasmies, joka on koko kirjoitusprosessin ajan kannustanut mua. Kysynyt joka kerta, miten kirja etenee ja koska tulee ulos. Se kantoi niin, että juuri kun olin pahimmissa tuskissani, paikalle saapui se ihminen joka osaa aina sanoa ne oikeat sanat. Se ihminen, jonka edessä pystyin purskahtamaan itkuun kaikesta stressistä, pelosta ja paniikista. Se on jännä fiilis, kun samaan aikaan naurattaa ihan kamalasti, mutta sitten vähän itkettääkin. Se kantaa niin, että ystävät ottavat yhteyttä silloin, kun tarvitset eniten naurua ja rakkautta.

Se kantaa niin, että pystyt keskustelemaan kirjoittamisesta tunnetun kirjailijan kanssa, joka kertoo itsekin olevan jokaisen kirjan julkaisun aikaan totaalisen paniikissa ja ajattelevan, että koko kirja on täysi paska. Ja se kantaa niin, että kun olet lehden kuvauksissa ja juuri siellä sulle näytetään sanonta, joka kuvastaa juuri sun olotilaa sillä hetkellä. Olen yrittänyt kaivaa sitä netistä, mutta en ole löytänyt sitä mistään. Se meni suunnilleen jotenkin näin vapaasti suomennettuna. ”Tämä on hyvä juttu, olen hyvä. Tämä on ihan paska juttu, olen ihan huono. Tämä on tosi huono juttu, ei tästä tule yhtään mitään. Tämä onkin oikeastaan ihan hyvä juttu. Tämä on mahtava juttu, mä olen oikeesti aika hyvä.” Olin Trendin kuvauksien aikaan ehkä tuossa kohdalla ”tämä on tosi huono juttu, ei tästä tule mitään.” Onneksi tuosta on nyt päästy eteenpäin.

 

Juttelin tänään rakkaan ”pikkusiskoni” kanssa, joka odottaa esikoistaan syntyväksi hetkenä minä hyvänsä. Koko suku odottaa tuota pienokaista, enkä itsekään malta odottaa pikkuprinssin syntymää <3 Hän kertoi, että Antti Tuiskun uusi biisi kuvastaa munkin loppurutistusta kirjan kanssa. Ja se on muuten ihan totta <3 Rakastuin tähän biisiin itse asiassa heti samana päivänä, kun se julkaistiin. Kuvastaa nimittäin aika hyvin viime vuosien menoa. On hiihdetty. Perinteistä ja vapaalla. 

 

 

Sä jätät mut ja mä vaan hiihdän
mun sydän särkyy, mä hiihdän
sä löydät toisen, mä vaan hiihdän
meet naimisiin, mä hiihdän

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli
onks sen jälkeen uusii mäkii
onks sen jälkeen vielä mäkii
onks sen

Jaksaa, jaksaa

Mä nään tähtii
mä vaan hiihdän
mä rukoilen, mä hiihdän
sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän
meret nousee, mä hiihdän

Jaksaa, jaksaa

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli
onks sen jälkeen uusii mäkii
onks sen jälkeen vielä mäkii
onks sen

Jaksaa, jaksaa

Mun piti itse asiassa kirjoittaa tämä blogikirjoitus anteeksiannosta. No, kirjoitan sen huomenna. Nyt tulikin tekstiä siitä, että elämä kantaa kyllä. Pitää vaan uskaltaa laskea se ankkuri irti ja antaa purren elämän vietäväksi <3