Anteeksianto. Pieni sana, jolla on iso vaikutus. Niin iso, että se voi muuttaa elämän.

Olen viimeisten vuosien aikana käynyt läpi isoja myrskyjä. Niin isoja, ettei hurrikaanien luokitusmittaristo tuntunut riittävän. Hurrikaanit luokitellaan yhdestä viiteen, jossa vitonen on ehdottomasti evakuointia vaativa, kaiken tuhoava hirmumyrsky. Omalla kohdallani myllerrys alkoi syyskuussa 2008 jatkuen aina vuoden 2014 alkuun asti. Elämäni tukipilarit romahtivat yksi toisensa jälkeen. Menetin oikeasti melkein kaiken noiden vuosien aikana – terveyteni, ihmisarvoni, pitkään rakennetun urani, liian monta omaista, parisuhteeni (tai miksi sitä nyt kutsuisi) ja pahimpana uskoni tulevaisuuteen. Pahin myllerrys osui syyskuusta 2008 kesään 2009. Elämä heitti eteeni silloin ihmisen viisi suurinta tragediaa, joista jo yksikin on monelle ihmiselle liikaa. Myrsky ei laantunut noihin vuosiin, vaan jatkui entistä hajottavampana vielä vuosien ajan.

Löysin itseni vuoden 2014 alusta paikasta, josta muodostui turvapaikkani. Paikka, jossa sain toipua, kerätä voimia ja sain tuntea olevani hyväksytty. Saman vuoden heinäkuussa aloin kirjoittaa. Kirjaa, joka oli muhinut ajatuksen tasolla jo tovin. Vasta tuolloin olin tarpeeksi vahva alkaa purkaa kaikkea mitä oli tapahtunut. Jos olisin tiennyt mihin ryhdyn, olisin miettinyt vielä muutaman kerran. Niin rankka prosessi oli. Ensimmäinen, ja tärkein, kriteeri oli kirjoittaa kaikki niin raa´an rehellisesti kun pystyn. Eihän kirjassa olisi muuten mitään järkeä. En kuitenkaan tiennyt kuinka syvälle tunteisiin kirjoittaminen vie. Jouduin repimään auki kaikki haavat, jotka olivat jo osin sulkeutuneet. Sukeltamaan niihin tuntemuksiin, joita noiden kuukausien aikana kävin läpi. Kirjoittaa auki kaikki ne arvottomuuden, pelon, epätoivon sekä rakkauden tunteet. Hassuinta kyllä, vaikeinta ei ollut kirjoittaa niitä väkivallan sävyttämiä hetkiä, jolloin ajattelin kuolevani. Hetkiä, jolloin en saanut henkeä ja jätin mielessäni jo hyvästejä läheisilleni. Vaikeinta oli kirjoittaa rakkaudesta. Leijua siinä vaaleanpunaisessa hattarassa ja melkein maistaa se ällöttävän makea sokerihöttö kitalaessa. Mennä takaisin siihen kuplaan, jossa kuvittelet löytäneesi elämäsi rakkauden. Muistella niitä yhteisiä hetkiä; pieniä ja vähän suurempia onnentunteita, kaiken hukuttavaa kiihkoa, sydämessä roihuavaa rakkautta ja lukemattomia naurunremakoita. Sillä mitä pidemmälle kirjoitusprosessi eteni, tuli siihen mukaan mustia sävyjä. Ei ollut enää niin paljon sitä höttöä, vaan likaista, harmaata valetta. Ja sitä oli vaikeaa saada paperille.

Turvapaikassani eteeni käveli ystävä, joka vei omaa toipumistani eteenpäin suurin harppauksin. Syksyllä 2015 ystävyytemme syveni tasolle, jota ei osaa oikein sanoin selittää. Tuo ennenkokematon olotila alkoi parantaa omaa sydäntäni. Tuo pieniin palasiin hajotettu sydän alkoikin korjaantua, avaten anteeksiannolle pienen takaportin. Sillä mitä enemmän kirjoitin ja mitä enemmän oma sydämeni toipui, sitä enemmän mieleni maalasi kuvaa pikkupojasta, joka ei ollut koskaan saanut kokea pyyteetöntä rakkautta. Ihmisenä, joka rakasti niillä taidoilla, joita oli matkalaukkuunsa pakannut lapsuudesta. Olin itsekin suhteessa niillä eväillä, joita olin lapsuudesta oppinut. Yritin parantaa toisen rakkaudella, vaikken syvällä sisimmässäni rakastanut kuitenkaan itseäni. Olin rakkauden kerjäläinen. Se yhdistelmä ei koskaan tuo onnellista loppua.

Päällimmäiseksi tunteeksi kirjoitusprosessin lähestyessä loppuaan nousi suru. Suru siitä, että kaikki meni niinkuin loppujen lopuksi meni. Suru siitä, että olin menettänyt itselleni niin tärkeän ihmisen. Surun rinnalle hiipi salakavalasti anteeksianto. Se yllätti totaalisesti. Ymmärsin, etten halua enää vetää perässäni kivirekeä, joka oli lastattu vihaisilla muistoilla, katkerilla sanoilla ja tuhoavilla teoilla. Jos haluan päästä elämässäni eteenpäin, mun on annettava anteeksi. Ennenkaikkea itselleni, kun kaipasin rakkautta niin paljon etten ymmärtänyt omaa parastani. Mutta myös toiselle, joka toimi impulsiivisesti, omien kykyjensä mukaisesti.

Lopullisen anteeksiannon tein tammikuun alkupäivinä. Menin elämäni ensimmäistä kertaa reikihoitoon, joka on itämainen energiahoito. Siinä käydään läpi chakrat eli kehon energiapisteet. Kuten arvata saattaa, sieltä löytyi paljon puhdistettavaa. Hoidon ehkä tärkein asia on kuitenkin ymmärtää anteeksiannon merkitys. Kun pyyteettömästi annat anteeksi, vapautuu elämääsi paljon energiaa. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaa, sydämeeni laskeutui rauha, jota en ollut koskaan kokenut. Aivan kuin olisin kävellyt kaksi senttiä maanpinnan yläpuolella, sillä sydämeni oli niin kevyt. Sen päällä ei ollut enää pahaa oloa, pettymystä, arvottomuuden tunnetta tai muita negatiivisia tunteita. Vain rakkautta ja kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä mitä oli joskus ollut.

Reikihoitoa seuranneena päivänä tapahtui ihme. Jotain, mitä en olisi koskaan uskonut tapahtuvan. Ja se oli se kuuluisa anteeksiannon voima.