Haluan kertoa teille Maurista ja siitä, kuinka hän opetti mut näkemään. Mauri on sydämellinen mies, joka täytti viime lauantaina 61 vuotta. Yhtään enempää Mauri ei tule koskaan enää täyttämään. Sillä Mauri on vakavasti sairas. Mauri sairastaa samaa tautia, joka vei isäni 62-vuotiaana.
Aluksi Mauri ärsytti mua suunnattomasti. Vanhempi mies, joka yrittää iskeä itseään yli kaksi vuosikymmentä nuorempaa naista. Mies, joka kuvittelee mun lähtevän matkaansa yhdestä lihakimpaleesta. Kuinka verenpaineeni nousi punaiselle samantien, kun tämä elämän laitapuolia kulkenut mies tuli juttelemaan ja kertoi haluavansa mut. Aivan kuin yksi lihakimpale olisi vaihdettu isompaan, muhun. Aivan kuin se olisi ollut mun hinta, vanhaksi mennyt lihakimpale, ja vielä varastettu sellainen.
Muutaman kerran jouduin syömään sitä tunnettua kyypurkkaa, ennen kuin ymmärsin. Aloin ymmärtää tuota vanhempaa, elämää nähnyttä miestä. Olin hänen mielestään mielenkiintoinen ihminen, joka kosketti häntä. Syy reaktioonihan oli minussa itsessäni. Kun en itse nähnyt itsessäni mitään hyvää, niin en voinut ymmärtää miten joku muu siihen pystyisi. Ja vielä tuollainen tyyppi ”hei haloo”. Ja se lähestyminen, se ei nyt mennyt ihan putkeen, mutta eipä tainnut Mauri tietää paremmasta. Ei niissä piireissä, jossa hän oli elämänsä elänyt, osattu naisia lähestyä kuin alkoholin vaikutuksen alaisena. Ja kun sitä suojaa ei ollut, niin puheetkin olivat sitä töksähtelevää ja verenpaineita nostattavaa tyyliä.
Ja kun ymmärsin, niin aloin näkemään. Nähdä tuon miehen puheiden taakse, jossa näin ihmisen. Ihmisen, jonka elämä ei nyt ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Oli tullut jo nuoresta pitäen ongelmia alkoholin kanssa, työt olivat olleet hanttihommia siellä, toisia täällä. Mutta Mauri oli kuitenkin ihminen, vaikka moni normaalissa arjessa elävä kiireinen ”muka parempi ihminen”, ei halunnut sitä arvoa hänelle antaa. En ole koskaan kertonut Maurille sitä, mutta näin hänet kerran Kurvissa. Seurasin sivummalta, kuinka keski-iän ylittäneet naiset katsoivat häntä hyvin loukkaavasti. Aivan kuin Mauri olisi ollut kakkosluokan kansalainen. Silloin päätin, etten koskaan arvoita ihmisen arvoa ulkoisilla asioilla. Kukaanhan noista naisista ei Mauria tuntenut, joten millä oikeudella he Mauria katsoivat niin alentavasti. Maurihan on mitä sydämmellisin ihminen, jonka yksi päivän parhaimmista hetkistä oli se, kun pääsi laittamaan kätensä sydämensä päälle ja sanoa ”I love it juu”. Ihmisen, joka pystyi antamaan vaan aikaansa ja tekemään mulle pieniä tekoja. Auttaakseen. Tuodakseen mulle paremman mielen. Osoittaakseen mulle, että olen hänelle merkityksellinen ihminen. Pieniä suuria tekoja, jotka tekivät mulle hyvän mielen. En sulkenut silmiäni, vaan katsoin. Katsoin pinnan alle, kohtasin ihmisen. Ja niin meistä tuli Maurin kanssa kavereita. Kaksi erilaisista maailmoista tulleet.
Vuosi sitten Mauri tuli luokseni pää painuksissa. Kertoi, että nyt on iskenyt sellainen tauti ettei tästä varmaan selvitä. Silloin hän kertoi toivovansa näkevänsä omat 60-vuotispäivänsä. Se päivä tuli, ja tuli sen jälkeen myös parempia päiviä taudin kanssa. Mutta nyt tilanne on kääntynyt huonompaan. Perjantaina Mauri tuli luokseni, täristen ja huonossa kunnossa. Kertoi, ettei tule enää montaa kertaa mua moikkaamaan. Ja mä katsoin Mauria silmiin. Näin niissä paljon pelkoa, kyyneleitäkin. Katsoin, kuinka aikuinen mies pyyhki silmäkulmiaan. Se kosketti syvältä. Olin hänen kyyneleidensä arvoinen.
Tuolloin Kurvissa en sanonut mitään, mutta nyt sanoin. En halunnut olla yksi niistä, jotka eivät pysty sanomaan kuolemansairaalle mitään. En halunnut olla hiljaa silloin, kun toinen niitä sanoja eniten kaipaa. Sillä olen itse ollut tilanteessa, jossa omat jalat eivät ole kantaneet. Tilanteessa, jossa hiljaisuus viiltää niin syvältä. Tilanteessa, jossa tuntuu ettei ole mitään kenellekään. Silloin päätin, etten tule koskaan enää olemaan hiljaa. Jos vaan pystyn, niin haluan osoittaa ihmiselle teoillani ja sanoillani hänen ihmisarvonsa. Sanoa ne muutamat sanat, joiden tiedän lohduttavan. Koska ei se ole multa pois. Ei ole multa pois olla ystävällinen ihmiselle. Olla ihminen ihmiselle. Antaa toiselle sitä lähimmäisenrakkautta, jota itse sai vaikeimpina hetkinä läheisiltään.
Näitä ajatuksia mielessäni pyörittelin koko viikonlopun. Sunnuntaina sain vahvistuksen asialle, kun jännitin netistä Saara Aallon jatkoonpääsyä. Kuinka se ärsytti, kun Arman Alizad pomppasi ruudulle puhumaan rohkeudesta rakastaa. Siinä se käveli metsässä ja kehotti tekemään joka päivä yhden epäitsekkään rakkauden teon. Jostain mulle tuli heti mieleen Mauri ja se, että toivon pystyväni tekemään tuolle ihmiselle vielä monta hyvänmielen tekoa. Sillä rohkea rakastaa, myös sitä elämän laitapuolen kulkijaa.
Ja niin se, kuinka Mauri halusi hyvästeiksi perjantaina rutistaa mua kovaa, tuntui entistä mukavammalta. Ja se, että hän uskalsi antaa vielä suukonkin poskelle. Sen suukon tallensin sydämeeni.
