Sä oot (tarpeeksi) hyvä
Jokainen meistä on ollut juhlissa, jossa olet keskittynyt mahtavaan keskusteluun tyypin kanssa, joka hmmmm…. mitä sitä valehtelemaan, saa sydämen lyömään muutaman kerran tiuhempaan. Pöyhistelet vähän tukkaa, yrität näyttää parhaimmalta itseltäsi ja naurat niin, että vatsalihakset ovat taatusti kipeät seuraavana aamuna. Sulla ja tyypillä on niin sama taajuus, että alat miettimään jo lasten nimiä. Mutta sitten. Sitten tapahtuu jotain, joka romuttaa kaiken. Viereen tulee se kuvankaunis nainen, ja sen jälkeen olet vapaamatkustaja. Näkymätön. Osa tapettia. Mutta muista, silti sä oot tarpeeksi hyvä. Tuo nauruhermoja kutittanut kaveri ei nähnyt sussa sitä, mikä tekee susta juuri sut. Ihanan, ainutlaatuisen ihmisen.
Tai tiedäthän sen tunteen, kun kukaan ei oikeasti näe sua. Sen tunteen, kun olet melkein hyppinyt tasajalkaa ihmisjoukon edessä, mutta kukaan ei näe sua. Ei, vaikka muokkaat itsesi sellaiseksi, kun sun oletetaan olevan. Hommaat ne uusimmat muotifarkut, hienoimmat hiustenpidennykset, upeimmat geelikynnet, upeimmat meikit ja kaiken muun. Silti tunnet olevasi harmaata massaa, vaikka olet värikäs persoona. Se ihminen, jonka läpi katsotaan vaikka sulle puhutaan. Kuinka se sattuu, vetäen sieluun niin syviä haavoja, etteivät ne koskaan lopeta vuotamasta. Kuinka menet peilin eteen, katsot itseäsi joka kantilta ja mietit ”miksen kelpaa, miksen minä ole tarpeeksi hyvä?”
Älä luovuta. Joku päivä sun eteen kävelee se ihminen, joka oikeasti näkee sut. En tarkoita fyysistä näkemistä, vaan sitä syvempää näkemistä. Sitä, että joku ihminen oikeasti näkee sen kuka olet. Sen, kuka olet sisimmässäsi, kuka haluat olla ja miten tätä maailmaa tiirailet. Katsoin viikonloppuna netistä brittien X Factoria, jossa upeasti pärjännyt Saara Aalto itki vuolaasti sanoen, kuinka kerrankin joku ymmärtää häntä. Kuinka kukaan ei ole koskaan sanonut hänelle mitään noin kaunista. Sitä näkemistä mä tarkoitan. Sen näki tuon rohkean naisen reaktiosta, kuinka onnelliseksi näkemiseksi tulemisesta tulee. Kuinka se pulppuaa syvältä sisimmästä niin, ettei sitä pysty pysäyttämään. Se on kuin se kuuluisa ketsuppipullo.
Se on muuten aika jännä tunne, kun tapaa sellaisen ihmisen. Sitä alkaa epäilemään omaa mielenterveyttään, voiko asia oikeasti olla näin. Voiko tuo ihminen oikeasti nähdä sen, mikä olen. Miten se kuulee ne sanat, joita et lausu. Miten se näkee ne asiat, joita et haluaisi itsellesi edes tunnustaa. Miten se osaa sanoa juuri ne sanat, joita kaipaan. Miten se osaa tulla paikalle juuri silloin, kun eniten tarvitaan. Mistä ihmeestä se tohon oikein tupsahti. Mun elämään.
Jokainen ihminen tarvitsee tollasen tyypin elämäänsä. Sen tyypin, jonka edessä voit vaikka purskahtaa itkuun, kertoa pelkosi, eikä se juokse karkuun. Sen tyypin, joka haluaa olla tässä juuri sun kanssa. Sen tyypin, joka ymmärtää. Sen tyypin, joka sanoo sanomattakin ”sä oot tarpeeksi hyvä”.
Jos sun elämässä on jo se tyyppi, niin sano se sille. Sano, että oot niin kiitollinen siitä, että olette tavanneet. Sano, että arvostat häntä ihan suunnattomasti. Sano, että hän merkkaa sulle tosi paljon.
Tai ei sitä tarvi edes sanoa. Hienointahan on nimittäin se, että sä näet sen tyypin samalla tavalla kuin se näkee sut. Sä kuulet ne sanat, joita se ei edes lausu. Ja niitä sanoja voi olla paljon.