Iho muistaa jokaisen kosketuksen…
Bestis oli täällä viikonlopun ja kaiken muun apua-pitäs-ehtiä-sitä-ja-tätä-tää-siun-on-nähtävä-hässäkän keskellä parasta oli, että toinen oli siinä. Vaikkei bestiksestä ja miehestä voikaan puhua samassa lauseessa, molemmat turvaavat fyysisen läheisyyden. Ja ei, emme harrasta bestiksen kanssa ihan kaikkea, mitä miehen kanssa 😀
Tosin samassa sängyssä on ihanan lämmin nukkua, bestis vie paljon vähemmän tilaa kuin mies ja on huomattavasti vähä-äänisempi. Ainoa bestiksen mies-ominaisuus on kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista heräämättä kun aura-auto tulee puoli yhdeksältä sunnuntaiaamuna kun on päästy nukkumaan joskus neljän aikaan.
Tästä ei pitänyt tulla mies-bestis-vertailu, etenkin kun mies on jo historiaa. Miehestä oli kuitenkin tarkoitus kirjoittaa. Katsoin Housea telkkarista ja siinä tuijottaessa tuli ensimmäinen kaipauksen hetki. Ei niinkään miehen kaipuu, ei ainakaan tämän nimenomaisen, vaan hetken kaipuu. Se hetki aamulla kun ei olla vielä aivan hereillä ja parransänki hipaisee niskaa kun mies tiukentaa otettaan ja vetää syliinsä. Ja se hetken venyminen minuuteiksi ja parhaimmillaan tunneiksi. Se hetki kun toinen on siinä.
Vaikka ihmiselle näkö on ensisijainen aisti, luopuisin siitä mieluummin kuin kosketuksesta. Rakastan ihoani ja sen suomia mahdollisuuksia tuntea, tuntea vastapestyjen lakanoiden viileys, pehmeän villalangan kosketus sen juostessa sormien läpi ja muotoutuessa uudeksi käsissäni, kirjan pehmeäksi kuluneet sivut sanojen muuttuessa eläviksi ja ennen kaikkea, tuntea iho ihoa vasten.
Tässä suhteessa käytin bestiksen täällä olo raa´asti hyväkseni. Hän sai värjätä hiukseni, letittää niitä ja rasvata selkäni. Kaipaan kosketusta.
Sairaanhoitajan työssä huomaa ihmisen yksinäisyyden ja kosketuksen kaipuun. Ärsyttää itseänikin kun huomaan automaattisesti vetäväni hanskat käteen jo potilaan luo mennessä, vaikka koskettaisin toisen ehjää ihoa omallani. Käsien pesu ja desinfiointi ajaisivat monessa pienessä asiassa saman asian. Etenkin vanhainkodeissa, joissa ihmiset pysyvät samoina ja riskit tautejen leviämiseen ovat minimaalisia laitamme hanskat käteen tilanteessa, joka kotona oman mummun tai vaarin kanssa tuntuisi absurdilta. Milloin laitoksessa asuva vanhus on viimeksi saanut tuntea ihon, eikä kumihanskaa omaa elämää nähnyttä, jälkensä saanutta ryppyistä ja pigmenttiläiskäistä ihoaan vasten.
Torstaina on ystävänpäivä. Keskiviikkona olisi ystävänpäiväbileet. En aio mennä, koska tuntuu säälittävältä mennä yksin. Ja väsyttää liikaa ja paniikki tekemättömistä asioista painaa päälle. Ja edelleen tuntuu hölmöltä mennä yksin. Onneksi ystävänpäivä Suomessa ei sentään ole yhtä ruusunpunainen-vain-rakastuneille-pareille- päivä vaan voin rauhassa pommittaa ystäviäni sydämellisillä ystävänpäivän-toivotuksilla pitkin päivää. Etenkin kun olen torstain töissä sydänpoliklinikalla.
Show must go on… Marraskuun lopulla odotin aivan ihanaa kolmea kuukautta ennen lähtöä ja ikuisuudelta tuntuvaa kolmea kuukautta erossa. Muuten en eroa kadu, mutta olishan se hienoo jos vois , jos vois olla just se tyyppi,
Johon aina hyvät tyypit rakastuu… Ei vainenkaan, mutta olishan se hienoo jos vois joskus viettää ystävänpäivää jonkun kanssa amerikkalaiseen tyyliin. Yhden kerran se teini-iän unelmapäivä, oikeat treffit, kukkia ja suklaata. Pop out the question!