Kavereiden kanssa naurettiin joululomalla tulevaisuudensuunnitelmaani. Vitsillä olin pistänyt itseni valmiisiin lokeroihin; vaimo, äiti, terveystieteiden tohtori, kliininen seksologi. Ja että tulevaisuudessa kiertäisin maailmaa luennoimassa ihmisille siitä että seksin kuuluu olla hauskaa.

Lääkärini soitti tänään lopullisista labratuloksista ja päätettiin seurata tilannetta, mutta ettei lääkitystä aloiteta kun raskaus ei ole suunnitelmissa aivan lähitulevaisuudessa. Tämä nosti pintaan aiemmat mietinnöt siitä, kuinka lopulta en välttämättä voikaan vaikuttaa tulevaisuuteeni. Tai eihän siihen voi kukaan.

Toki olin aiemminkin ajatellut tilannetta etten saisikaan lapsia, mutta jotenkin olin ajatellut sen aina johtuvan siitä etten löytäisi miestä. Jossain vaiheessa mietin että hankkisin yksinäisenä naisena klinikkalapsen, mutta toisaalta kun kuuntelen kavereitani jotka jonottavat lapsettomuushoitoihin, olen tullut siihen tulokseen että tyytyisin yksinäni ollessa ystävien ja sukulaisten lapsien tädittämiseen.

Jotenkin vain edes teoreettinen ajatus siitä, ettei joskus pystyisikään saamaan halutessaan lapsia iski kohtuuttoman kovaa. Jotenkin sitä on jo nuoresta pitäen identifioinut itsensä niin tiukkaan siihen ÄITI-laatikkoon.

ÄITI-laatikko on varmaan se ensimmäinen tulevaisuusboksi mihin olen itseni aikoinaan laittanut. VAIMO- boksi tuli todennäköisesti mukaan siinä vaiheessa kun tajusin, että tarvitsen miehen tullakseni äidiksi. Ammatilliset boksit ovat tulleet vasta lukion jälkeen kun lopulta lähdin hoitajakouluun, lukion opon hellästä kehotuksesta, ei siusta ikinä lääkäriä tule, hae hoitajaks. En ikinä ymmärtänyt hänen logiikkaansa, mutta kaipa hän jotakin näki, sillä tässä vaiheessa hoitotiede tuntuu paljon omemmalta kuin lääketiede.

Etenkin kun lääkärin ohjeet ovat seuraavanlaisia. Aloitetaan lääke X sitten kun suunnittelet raskautta ja lääke Y sitten kun olet vierottanut viimeisenkin lapsen tissistä.