Katsoessani Sinkkuelämää-leffaa ja pipoa neuloessani aloin miettiä. Mihin katosivat villit nuoruusvuodet? Oliko niiden muutamien hassujen bileiden tarkoitus olla meidän villin ja vapaan aika vai mitä tapahtui.

Lukioaikainen porukkamme, seitsemän tyttöä ja se pakolline homo :D, löytyi aina aina jo kuulon perusteella kun puhuimme kaikki päällekkäin miehistä ja seksistä ja nauroimme vatsat kippurassa. Nauroimme ikisinkkuudellemme (herranen aika sentään, 18-vuotiaana) ja sille kuinka odotimme kotoa pois pääsyä, villejä bileitä, kuumia suhteita ja sitä välttämätöntä morkkista, jonka saa kun yhdistää molemmat edellä mainitut ja herää oksennuksen partaalla tuntemattomasta sängystä seuraavana aamuna.

Nyt kolmantena vuonna lukion jälkeen olemme jo vajonneet viettämään perjantai-illat sohvalla miehen kainalossa valkoviiniä siemaillen ja täyttäneet lauantait pyykinpesulla. Mitä tapahtui? Yksi kerrallansa löysi sen tällä hetkellä Mr. Rightin. Ja osa totesi hänen olleen se Mr. Right vielä viikko sitten, muttei enää tänään.

Elämämme kuulostaa huolestuttavasti samalta kuin kolmikymppisten siskojemme. Bilettämisestä on tullut once in a month experience töiden, koiran ulkoilutusten ja anopin syntymäpäivien lomassa.

Viime kesänä alkaneen ystävättärien hääbuumin jälkeen, ei voi kuin kauhulla odottaa seuraavia kesiä ja niitä loputtomia hääviikonloppuja, joissa jokainen vastaantuloja vilkaisee vasenta nimetöntäsi ja kysyy milloinkas on sinun vuorosi?

Ikisinkkujen yhteensaaminen tuntuu olevan sellaisen työn ja tuskan takana, että todennäköisesti olisi helpompaa saada haluamansa kolmen tonnin mekko opintotuella kuin meidät kaikki samaan paikkaan yhtä aikaa. Ja vaikka joku saisikin, olisimme kymmeneltä illalla valmiita ottamaan taksin kotiin. (Jos opintotuki riittää kotiin asti)