Lueskelin tuossa Joanna Palménin Rönsyä täältä Lilystä ja bongasin sieltä keksustelua siitä kuinka seksitöntä elämää elävät naiset kaipaavat enemmän läheisyyttä kuin seksiä.

Aihe oli kaverin kanssa keskustelussa tässä meneenä hetkenä kun ihmeteltiin kuinka pakata kolmen kuukauden Saksan-vaihtoa varten. Siinä sitä ihmeteltiin, että kun rajoituksena on yksi matkalaukku, johon takaisin tullessa pitäisi mahtua vielä enemmän tavaraa kuin mennessä ja matkaan pitäisi varmaan ottaa jotain muutakin kuin läppäri ja työkengät.

Todettiin sitten,että melkein kaikkea taitaa onneksi Saksastakin saada (kaveri vakuutti myös niiden tärkeimpien vapaa-ajan tarvikkeiden,[ lue neulepuikot ja vibraattori], löytyvän kauppojen valikoimista.

Mutta sitten tajusin että sitä läheisyyttä saa heikosti sullottua matkalaukkuun. Miten ihmeessä meikäläinen, jolla on jo viikossa vakavaa depressiota lähentelevä halipula jos en saa kaipaamaani kosketusta. Vuoden takainen syksy oli karmivan pimeä kun muutin uudelle paikkakunnalle, jossa en tuntenut ketään, enkä siis saanut tarpeeksi läheisyyttä.

Olen niin tottunut toisen ihmisen kosketukseen, että kouluaikoinakin saatoimme tyttöjen kanssa halailla toisiamme välitunnilla jos siltä tuntui ja ylläri kylläkin, intissäkin sai läheisyyttä tarpeeksi, joskus liiankin kanssa kun töni jätkiä pois makuupussistaan.

Minulle kosketus on niin luonnollinen asia, että joskus minulle valitetaan liiasta käpälöinnistä, kun normaalistikin puhuessani kosketan toisen käsivartta yms. Töissä tuntuu todella kummalliselta jatkuva kumihanskojen käyttö, vaikka vain kampaisi toisen hiuksia.

Ratkaisuehdotuksia odotellessa on vissiin tankattava kunnolla seuraavan kolmen kuukauden aikana, että jaksaa olla poissa.