Life Will Make You Or Break You

Tiedättekö sen pienen äänen meissä jokaisessa joka tilanteessa kuin tilanteessa nostaa päätään ja kuiskaa meidän korvaan, ettemme ole tarpeeksi hyviä, fiksuja, kauniita tai menestyviä. Jos meillä on haaveita, se saa meidät epäröimään, kun kaadumme se kuiskaa miten meistä ei varmasti ole koskaan mihinkään ja kannattaisi vain luovuttamaan. Se saa meidät epäröimään itseämme ja tavoitteitamme. Toiset meistä ovat joko jo alusta asti vahvoja vaimentamaan tämän äänen, toiset meistä oppivat sen pikkuhiljaa elämän haasteiden kautta ja osa ei varmasti opi sitä koskaan. Viime vuosi oli astetta haastavampi itselläni ja juuri tämä ääni kävi vierailemassa minun luonani aika usein, jollei jopa joka ikinen päivä. Olen perusluonteeltani aina ollut ehkä hieman negatiivisen puoleinen, helposti pelkään uusia haasteita ja sorrun maanisuuteen kun elämässä on menossa huonompi vaihe. Voisi sanoa että kaikki sortui ennen vähän pienemmästäkin. Onneksi voi nyt katsoa viime vuotta ja olla ylpeä siitä miten paljon on kasvanut ja pystynyt sopeutumaan vaikeissakin tilanteissa. Luulin aina olevani haasteissa heikko, mutta toisin kuitenkin oli.

Jokaiselle meistä tulee varmasti tilanteita, joita voi kutsua ns. elämän käännekohdiksi. Niissä ovat vaakalaudalla meille jokaiselle tärkeät asiat, joista meidän elämä ja arki muodostuu. Usein ne voivat olla asioita, joista myös oma identiteetti muodostuu. Kun näitä asioita aletaan kyseenalaistamaan, herää itselle kysymys, kuka olen ja mitä todella haluan? Jotenkin minusta on viime vuoden aikana tuntunut etten ole koskaan vakavasti ajatellut noita asioita. Tuntuu että joskus voi nuorena tehdä vain muutamia päätöksiä, jotka loppujen lopuksi määräävätkin koko loppu elämän kulun. Päätöksiä nuorena, jolloin harva meistä todella tuntee itsensä ja sen mitä haluaa elämältä ja tulevaisuudelta. Itse olen ainakin 18-vuotiaan Sofian haaveista ja unelmista nykyään hyvin kaukana. En ole enää sama tyyppi, minulla ei ole enää samoja toiveita ja päämääriä enkä halua enää tulevaisuudessa olla se tyyppi, joksi silloin haaveilin. Ehkä ammatti on yksi iso asia, joka minun mielestä on ihan älytöntä valita sen ikäisenä kuin minäkin olen sen päättänyt. Parisuhteet ovat tietysti myös yksi asia, mutta sehän onkin aika cliché että nuorena tehdään sillä saralla aika tyhmiä päätöksiä, myönnän sen itsekin tehneeni. Ehkä tässä iässä vasta voin sanoa olevani aikuinen, tai ainakin opettelemassa aikuiseksi. Valmistumisikä 70v xD.. 

Ehkä yksi merkittävimmistä asioista, jotka omalla kohdallani ovat aloittaneet tämän ns. aikuistumisen, ovat tulleet juuri sairastelun kautta. Kun on nuori ja terve, ovat huolenaiheet vielä todellisuudessa aika pienet, vaikka ne suurilta tuntuvatkin. Tietysti ne ihmiset jotka ovat jo esim. lapsuudesta asti sairastelleet, ovat mielestäni tietyllä tavalla kypsempiä kuin muut terveet samanikäiset. Kun eteen tulee sairaus, joka muuttaa arkeasi tai elämääsi isolla tavalla, ihminen alkaa punnitsemaan kaikkea eri tavalla. Huomaa miten pienetkin, toisille merkityksettömät asiat, voivat yhtäkkiä itselle tuottaakin valtavasti iloa. Kipu on sellainen. Se saa meidän arvostamaan jokaista kivutonta hetkeä, teimme mitä tahansa. Minun kohdallani se on niin, että jos havahdun siihen että minua ei sillä hetkellä särje niska, hartiat tai pää, minut valtaa sellainen iloisuuden ja helpotuksen tunne. Muutun paljon iloisemmaksi ja sosiaalisemmaksi, vaikka katsoisimmekin vain TV:tä. Tiedosta tietysti sen, että minun ongelmat eivät ole ollenkaan pahimmasta päästä, ja joskus mietinkin niitä ihmisiä joilla on niitä vakavampia sairauksia. Arvostan ja kunnioitan joka ikistä joka joutuu sellaisten asioiden kanssa kamppailemaan, ja pystyy silti viettämään normaalia elämää. 

Onneksi meillä on kyky oppia. Voimme oppia muuttamaan asennettamme ja tapamme reagoida tietyissä tilanteissa ja näin vähentämään omaa stressiämme. Olen itse ainakin oppinut rauhoittumaan ja näkemään asioita eri tavalla kuin ennen. Reagoin asioihin selvästi paremmin, kun oppii siihen ettei heti ensimmäisenä ajattele pahinta ja saa jonkinlaista halvausta kun paniikki yltyy tarpeeksi kovaksi :D. Olen tämän oppinut pikkuhiljaa ja vieläkin opettelen. Jotkut meistä ovat vissiin herkempiä kuin toiset, mutta onneksi voi juuri tätäkin asiaa itsessä oppia vahvistamaan. 

Sellaiset kriisit, jotka saavat meidät kyseenalaistamaan oman identiteettimme ovat yksi vaikeimmista. Itselleni on aina ollut treeni ja kuntoilu iso osa omaa elämää ja nimenomaan omaa minää, sitä kuka olen ja mistä pidän. Sen pois jääminen kuluneen vuoden aikana on ollut minulle kova pala. Itsetunto on kärsinyt ja tietysti sitä ikävöi sellaista asiaa josta nauttii ja jota haluaisi tehdä. Vielä on auki, milloin ja miten pääsen takaisin punttisalille, mutta toivon mukaan tässä lähitulevaisuudessa. En vielä ole kokonaan menettänyt toivoa sen suhteen, mutta vaikka pääsisin takaisin treenaamaan, voi treenityyli radikaalisti muuttua. Ainoa mitä olen voinut tehdä on aerobinen ja sitä en fanita kovinkaan paljon :D. Mutta niin kuin sanoin, tilanne on kuitenkin saattanut minut siihen asemaan, että minun on pitänyt hyväksyä tämän hetkiset mahdollisuudet ja mennä niillä eväillä jotka minulla tällä hetkellä on. Ei auta istua ja itkeä sitä mitä ei voi tehdä ja mitä ei voi saavuttaa. Teen nyt sen mitä voin ja koitan saada itseni paremmaksi, jotta joskus ehkä voin vielä palata tekemään sitä mitä rakastan. 

Muistatteko sen pienen äänen josta alussa puhuin? Myönnän että ajoittain se voittaa ja saa mielen alakuloiseksi, mutta opin joka päivä paremmin hiljentämään sen. Tänä vuonna on paljon suunnitelmia ja toiveita parantumisen suhteen ja toivon löytäväni itseni taas uudestaan. Onneksi olen kaikesta tästä huolimatta löytänyt sellaisen ihmisen mun rinnalle, joka auttaa vaikeiden aikojen yli. Me ei siis luovuteta, eikö niin ;)?

Muistakaa venytellä :)