Ja eteenpäin

Mitäs onkaan sattunut sitten viime kirjoittaman?

Olen blondautunut vielä entisestäkin ja ihastunut uuteen huolettoman vaaleaan hiuspehkooni, huhkinut töissä yhdentoista tunnin päiviä, nauttinut Lontoon hellivistä helteistä, tehnyt paljon hyvää ruokaa, löytänyt kuntopyörällä polkemisesta oman henkilökohtaisen euforian ja kiintopisteen, uppoutunut tv-sarjoihin ja elokuviin sekä pitkästä aikaa lukenut myöskin kirjaa (John Greenin The Fault In Our Stars, suosittelen) ja huolehtinut toisen ihmisen hengestä kaukaa käsin ja kokenut odotuksen tuskan (onneksi kaikki kävi kuitenkin hyvin).

Niin, ihan hengästyttää jo pelkkä kirjoittaminen.

Olen minä kuitenkin kuviakin ottanut, muutamia. Katselin niitä eilen puhelimestani ja hymyilin, jotkut niistä olin jo unohtanutkin ja ne jotkin pilalle menneetkin on kuitenkin säilyttämisen arvoisia, hymyjen vuoksi.

Olen unelmoinut viikosta jossain Kreikan rannikolla, pitkistä päivistä ja vielä pidemmistä illoista. Unisista iltapäivistä rannalla, kesämekoista ja ruskettuneista jaloista. Meren lempeistä aalloista. Ruoasta ja viinistä, sirittävistä heinäsirkoista ja uima-altaan klooriveden tuoksusta.

Lontoossakin on helteet.

Olkapäille on tullut kuulaanruskeaa väriä, posket punoittaa päivän jälkeen. Kylmä suihku on parasta ikinä.

Kesä on kiva. Aurinkolasit nenällä on hyvä olla. Tukassa tuntuva tuuli on lempeä.

Vielä kivempaa on kun joku pussaa poskelle. Ja jakaa helteessä kylmän oluen.

Takapakkia tulee tosin välillä aikuisena olon tuoman vastuun suhteen. Mutta ei se haittaa.

Elämä kulkee kuitenkin.