Olen aina ollut melkoisen itsepäinen etenkin unelmieni suhteen. Koen olevani kuitenkin hyvällä tavalla itsepäinen, siinä mielessä etten helpolla luovuta enkä kuuntele epäilijöitä. Sillä kaikkein pahinta on antaa epäilijöille vallan. Kuulun niihin, jotka kurkottavat unelmissaan korkealle ja myös hyvin usein putoavat hyvin korkealta. Mutta mottoni on että jos ei yritä on automaattisesti häviäjä. Minä siis useimmiten aina yritän. Ja mitä korkeammalle kurottaa, sitä korkeammalle pääsee. Tästä asenteesta eivät kuitenkaan monet tunnu pitävän, sillä saan jatkuvasti kuulla ”etkö nyt jo luovuta” tai ”eihän tuosta mitään tule”-tyyppisiä kommentteja. Mutta minä en pelkää epäonnistua. Mielestäni nuo kommentoijat aika usein pelkäävät. Jopa minun puolestani, vaikka ei todellakaan tarvitsisi. 

Kun minulle sanotaan, että voisin nyt jo luovuttaa, haluan entistä enemmän näyttää miten voin onnistua. Jos olisin epäillyt tai kuunnellut epäilijöitä, en olisi lähtenyt lukion jälkeen yksin vuodeksi Australiaan, tai muuttanut viikon varoitusajalla opiskelemaan Hollantiin. Enpä olisi nyt täällä Lontoossakaan jo kolmatta vuotta toteuttamassa unelmaani. Vaikka tällä hetkellä onkin hiukan vaikeaa, ei tämäkään vaihe ole pysyvä tila. Se kuuluu elämään. Missä tahansa. Itsepäisyyteni on palkinnut minut kerta toisensa jälkeen, vaikka olen toki epäonnistunutkin. Mutta kaikista kokemuksista, niistä epäonnistuneistakin, aina oppii jotain tärkeää. Sitä ei välttämättä silloin harmituksen hetkellä huomaa, mutta jälkeenpäin sen usein ymmärtää.

Tällä hetkelläkin olen itsepäinen enkä ota kuuleviin korviini muiden epäilyjä siitä kuinka pitäisi lakata yrittämästä rakentaa uraa täällä. Eräs toinen mottoni nimittäin on: 

”If things don’t go right, go left”

Siksi punon varasuunnitelmia. Keksin toinen toistaan hullumpia mutta sitäkin jännempiä vaihtoehtoja sen varalta etteivät asiat ota täällä onnistuakseen. Epäilijät epäilkööt, mutta minä pidän pintani. Itsepäisesti.