Talvinen tiistai sujui hiukan alakuloisissa ja pettyneissä merkeissä työnhakurintamalta kuuluneiden uutisten vuoksi. Aurinko jaksoi onneksi kuitenkin näyttäytyä, ja suloisilla pikkukujilla harhailu aina yhtä ihanassa Greenwichissä hieman piristi. Löysinpä kukkiakin talven keskellä!

Tällaiset mahdolliset taitekohdat on aina hiukan kutkuttavia – kun ei vielä oikein tiedä mitä uuden vuoden jälkeen tapahtuu. Täytyy yrittää jotenkin kummallisesti tietää mikä olisi oikea ratkaisu ja reitti. Tällä hetkellä siitä on aavistuksia, mutta ei vielä päätöstä.

Päälimmäisenä mielessä on kuitenkin se, että yllättävän useilla eri valinnoilla ja reiteillä voi olla se sama päämäärä, eikä yhden mahdollisuuden sulkeutuminen välttämättä tarkoita ettei alkuperäiseen tavoitteeseen pääsekään. Täytyy vaan valita eri reitti.

Tällä hetkellä elämä tuntuu vähän kuin tuollaisilta Greenwichistä löytyviltä pikkukujilta, joista ei aina tiedä minne ne johtaa. Toisaalta aika jännittävääkin olla hieman hukassa reitiltä.

Rakastan sunnuntaipäiviä Lontoossa. Ihmiset ovat kiirettömpämpiä ja leppoisampia, joka puolella näkyy iloisia perheitä ja ihmiset ovat kaivautuneet koloistaan nauttimaan yhteisestä ajasta. Eilinen sunnuntai vierähti osittain South Kensingtonissa pyöriskellen sekä Victoria & Albert-museossa, luistinradan vierustalla että kahvilassa, joka tarjoili elämäni parhaan juustokakkuviipaleen. Lumouduin niin tuosta maagisesta juustokakusta että unohdin paikan nimenkin, mutta luullakseni osaan suunnistaa sinne vaiston varassa seuraavallakin kerralla, hih.

Luistinradalla oli hupaisaa katsella kompuroivia bambijalkaisia luistelijoita, tosin yllätyin miten moni oli hyvinkin taitava luistelemaan. Hieman kyllä houkutti itsekin liittyä iloiseen joukkoon joka viiletti pientä rinkiä sinisine muoviluistimineen, mutta jänistin sitten. Hauskalta kyllä näytti!