Kun olin 17-vuotias, muutin pois kotoa naapurikaupunkiin. Vuosi oli 2006, muistan sen päivän hyvin, kun seisoin kotona eteisessä ja ilmoitin reippaasti muuttavani nyt pois, en minä keneltäkään mitään lupia kysellyt, lähdin vain. Olen kai aina ollut sellainen, en jää mietiskelemään ja pohtimaan asioita sen kummemin. Joko ne tehdään tai jätetään tekemättä ja yleensä mitään en jätä tekemättä, jos saan ajatuksen päähäni. Silloin oli kevät, en osannut edes murehtia, ei minulla ollut haikea olo, että jätän nyt lapsuuden kotini ja tuskin sinne palaisin asumaan. Kaikkea aikansa, asiat elää muistoissa ja niihin on ihana palata aina silloin tällöin. Kokkola on tullut tutuksi kymmenessä vuodessa ja se on ollut minun kotini. Eron jälkeen ei tuntunutkaan enää siltä, mutta en ajatellut sitä sen kummemmin.

Olen kohta 26-vuotias, asun tällä hetkellä ensimmäistä kertaa itsekseni, toki lapset ovat kanssani. Syksyä on ilmassa ja silloin kai muuttolinnut lähtevät etelään, mutta ei tämä lintu. Tämä lintu lähtee pohjoista kohti. En silti lähde sen kauemmaksi kuin Kalajoelle, mutta silti kohti uutta.

Tiedän, että moni pyöritteli silmiään kun kuulivat viimeisimmästä tempauksestani, mutta samaa se oli silloin kuin päätin ottaa eron, tähän alkaa jo tottua. Olen sen sanonut jo useasti, nyt on minun vuoroni olla onnellinen ja tehdä niin kuin itse haluan ja nyt minusta tuntuu, että maisemanvaihdos on paikallaan. Saan olla kuka olen, eikä kukaan yritä muuttaa minua ja saan sen mistä olen aina haaveillut. Olen viimein saanut sen mitä oikeasti ansaitsen en yhtään enempää tai vähempää.

Monen mielestä olen itsekäs, huono äiti ja paska ihminen, se on tullut jo aika selväksi tässä ajan myötä. Jyvät on erotettu akanoista. Kumpa en olisi tuhlannut aikaani moisiin, mutta sekin kai kuuluu elämään. Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee, se on surullista, mutta näin se vaan on. Onneksi tiedän ketä on ne oikeat ja aidot ihmiset elämässäni, heitä on ripoteltu sinne tänne, mutta he ovat siellä, aina.