Tiedättehän ne ihmiset, joiden elämä, olemus ja tekemiset on aina ihan pelottavan täydellisiä? Ne osaa kaiken tarvittavan, ne on ihan helkkarin hyvässä duunissa, niiden puoliso muistuttaa huippumallia (mies- tai nais-, ihan jokaisen oman mieltymyksen mukaan), ne osaa laulaa, tanssia, soittaa harppua ja säkkipilliä, pelata jalkapalloa ja ajaa yksipyöräistä. Ne osaa leipoa kaikkia vaikeita juttuja, ne liekittelee ihan suvereenisti pari filet mignon’ia unelmaperheelleen iltapalaksi, ne virkkaa kahdessa tunnissa uuden päivänpeitteen sänkyyn, kasvattaa kaikka mahdollisia kasveja ja vihanneksia unelmatalonsa pihassa (joka muuten on suoraan kuin sisustuslehden keskiaukeamalta), niiden autotallista löytyy hieno ja vähäpäästöinen auto – ehkä jopa kaksi – ja ne on aina viimisen päälle laitettuja. (Sitäpaitsi, ne näyttää hyviltä ilman meikkiä ja tukanlaittoakin.) Ja ne hymyilee aina.
Jokainen ihan varmasti vähintään tietää yhden täydellisen ihmisen. Jos sellainen löytyy omasta lähipiiristä, sille on vähän kateellinen. Jos se on vaan tietää esim. kaverin kautta, sitä luultavasti hieman vihaa (koska se on niin täydellinen) ja vähän silti kadehtii. Jos se kirjoittaa julkista blogia, niin sille saa avoimesti aukoa päätään ja kirjottaa todella asiattomia kommentteja, koska ”mitäs-läksit-nii-kikkelis-kokkelis-vaan-pakko-sun-on-kestää-ite-oot-tiesi-valinnu”. (Jos edellä oleva lause ei heti ensilukemalta paljastunut sarkasmiksi, niin kyllä: se oli sarkasmia. Asiallisesti esitetty kritiikki on eri juttu, mutta suoranaiseen ilkeilyyn tai kiusaamiseen ei minusta kenenkään ole pakko suostua, ei netissä eikä kasvotusten.)
Mutta sitten näiden täydellisten lisäksi ollaan me ihan tavalliset, arkiset ja vähän luuserit tyypit. Me, joiden kotona näyttää aika-ajoin siltä, että siellä on vieraillut hurrikaani tai kaksi. Me, jotka tehdään ehkä vähän halveksittuakin duunia, koska jostain se leipä on ansaittava. Me, jotka valkattiin koululiikuntatunnilla aina viimeisenä joukkueeseen. Me, jotka ei vaan opita koreografioita tai osuta siihen golfpalloon. Me, joiden mielestä einekset on toisinaan ihan hyvää arkiruokaa. Me, joilla on kaapin perukoilla ainakin viisi keskeneräiseksi jäänyttä neuletyötä. Me, jotka tapamme lähes minkä tahansa kasvin viikossa. Me, jotka näytämme toisinaan happamassa piimässä uitetuilta suohirviöiltä. Me, joilla on ihan tavallinen, mutta silti maailman paras puoliso. Me, joiden leipomukset on useimmiten vähän ”sinne päin”.
Myönnän ihan avoimesti, että olen joskus kadehtinut näitä täydellisiä ihmisiä – ja tulen luultavasti vielä elämäni aikana kadehtimaan monestikin. Mutta jos ihan tosissaan mietitään, miksi kukaan haluaisi olla täydellinen, jos siihen sisältyy olettamus siitä, että täydellisyyden on ulotuttava aivan kaikkeen ja sen on jatkuttava aina? Epäonnistuminen, pettymykset, itsensä totaalinen nolaaminen, väärässä oleminen ja ajoittainen suoranainen hölmöily on mun mielestä pelkästään kasvattavaa. Eipähän ainakaa pääse pissi nousemaan päähän, kun ajoittainen mokailu pitää jalat maassa. (Ja ei, en väitä että kaikki nää täydelliset tyypit on pissipäitä. Pidetään ne palkokasvit erillään hengityselimistä, jookos?)
En haluaisi täydellistä elämää, koska tämä epätäydellisyys asettaa haasteita ja haasteista sitä ihmislapsi yleensä oppii jotain (ellei ole ihan palikka). Toisaalta se myös mahdollistaa sen, ettei omaa elämää ja itseä kadehdi kovin moni. Tuntisin oloni enimmäkseen kiusaantuneeksi, jos tiedostaisin ihmisten kadehtivan minua.
Olkoon se sitten perisuomalaista tai perisatakuntalaista vaatimattomuutta tai mitä tahansa, minusta on vaivaannuttavaa jos tekemisiäni kehutaan ylenpalttisesti. Jos joku asia sujuu hyvin, niin kommentiksi riittää aivan mainiosti ”hyvin vedetty”. Jos menee päin persettä, senkin saa sanoa silleen asiallisesti. Lupaan yrittää ottaa huumorilla. Mutta en voi luvata sitä varmaksi, olenhan epätäydellinen.
