007 ja lupa väsyä

Tämän hetken parhaita ellei paras juttu on, että olemme sopineet ajankohdan, jolloin menemme äitini luokse maalle. Se on samalla ensimmäinen tapaamisemme kenenkään kanssa eristäytymisemme alettua. Vaikka en mielestäni ole laskenut henkistä katiskaani mihinkään itsesäälin aallokkoon, olen kyllä tiedostanut olevani aika väsynyt tästä katkonaisien öiden, intensiivisten lasten kanssa vietettyjen päivien ja sosiaalisen eristäytymisen putkesta. Ilmeisesti jopa väsyneempi kuin olen tajunnut, sillä nyt kun jotakin vaihtelua häämöttää kalenterissa, olen itkenyt väsymystä tällä viikolla varmaan jo kolme kertaa.

Ystäväni teoria oli, että tämä on vähän sama ilmiö kuin se, kun jotkut sairastuvat heti loman alkaessa. Että tsemppihenkeä on saanut hyvin pidettyä yllä, mutta kun tulee sopiva hetki löysentää, keho ilmaiseekin, että tälle on nyt kipeästi tarvetta, tsemppausmielialalla on lönkötetty jo liian pitkään.

Siispä voihan helpotus! Tämä tapahtuu juuri hyvään aikaan. Eikä vain siksi että olen ikävöinyt äitiä ja saan rutkasti hoitoapua päiväsaikaan; olen aivan pistoksissa myös siitä, että lapset voivat leikkiä ja puuhastella pihassa, jossa ei tarvitse pitää käsineitä, tai siitä että voimme astua takapihalta suoraan metsään, jossa ei turvavälejä toisiin tarvitse miettiä hetkeäkään. Näen jo itseni lötköämässä viltillä kahvikuppi kädessä ja kuuntelemassa puiden huminaa ja käen kukuntaa. Tai iltalenkillä kahdestaan pellon reunassa miehen kanssa, kun lapset ovat nukkumassa ja äitini univahtina. Joo, hintsusti liisteriseltä kuulostaa, mutta olen kansallisromanttiset honkien huminani ansainnut. Aion ottaa tästä kaiken irti.

Joko siellä on päästy helpotusmielialaan?