5 x paras vuonna 2020 lukemani kirja (kesäkuuhun mennessä)

Päätin ottaa vuoden 2020 tavoitteeksi lukea 50 kirjaa. Määrä tuntui vähän epärealistiselta, mutta kuitenkin pisaran verran mahdolliselta, jos vain paneutuisin asiaan. Pähkäilin, että ainakin lukisin joka tapauksessa enemmän kuin normaalioloissa, jos asetan tavoitteen kertaheitolla tarpeeksi korkealle. Tällä hetkellä minulla on 22. kirja menossa, joten ainakin tähänastisen perusteella tavoite on toiminut juuri kuten pitikin: kirittänyt minua lukemaan, vaikka välissä on ollut kaikenlaisia koronan aiheuttamia epäkeskittymisviikkojakin. Ja okei, aloitin haasteen jo marraskuussa heti kun keksin sen, joten kai minun pitäisi olla jo lukenut enemmänkin, mutta ihan sama. Hyvässä vauhdissa ollaan. Koronaeristäytymisen aiheuttamat alun keskittymisongelmatkin ratkesivat siirryttyäni ainakin joksikin aikaa äänikirjojen pariin. Eihän se sama ole kuin paperikirjan lukeminen, mutta se mikä toimii, toimii. Kas tässä kirjat, joiden parissa olen viihtynyt parhaiten.

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (2017, suom. 2019)

Sally Rooneyn kerronta on niin raikasta, että tuntuu kuin aivojen läpi kulkisi katkeamaton minttupastillihenkäys. Sekä tässä että esikoiskirjassa Normal people (2018) haahuilee parikymppisiä nuoria aikuistumisen kynnyksellä ja sydän- ja muihin suruihin sotkeutuneena. Ei tavallaan kuulosta mitenkään erikoiselta, mutta Rooney osaa kertoa ihmisten välisistä suhteista niin kutkuttavasti, ettei kumpaakaan kirjaa tehnyt mieli laskea käsistään. Suursuositus! Areenassa odottaa myös Normaaleja ihmisiä -draamasarja, pakko katsoa!

Marshall B. Rosenberg: Nonviolent Communication – A Language of Life (1999)

Tämä kirja on herättänyt ehdottomasti eniten ajatuksia tänä vuonna lukemistani. Lähinnä tuntui, että tämä olisi pitänyt lukea jossakin lukupiirissä tai jonkun kanssa yhtä aikaa, sillä minun teki koko ajan mieli puhua tästä ja pysähtyä kaivamaan esimerkkejä omasta elämästä. Kirjasta löytyi myös kosolti kritisoitavaa ja toki siinä vedettiin myös joitakin mutkia suoriksi, kuten tällaisissa kirjoissa väistämättäkin, mutta jos hyvä kirja määritellään sellaiseksi, joka herättää ajattelemaan kriittisesti, niin tämä täytti kohdallani tunnusmerkit. Kirjoitin kirjasta oman tekstinsä tässä postauksessa.

Zadie Smith: On Beauty (2005)

Sattumanvaraisesti siskon kirjahyllystä valittu kirja osui ja kovaa. Koin ennen joululomaa jonkinlaisen elämäntilanteesta johtuvan väsymyshuipun, ja siitä minua alkoi irrottaa loma siskon perheen luona ja proosa, johon sai upota saappaanvarsiaan myöten. On Beauty (Kauneudesta, suom. 2006) on juuri sellainen kirja.Kirja seuraa kahden etnisiltä taustoiltaan erilaisen akateemisen perheen elämää ja niiden kietoutumista toisiinsa. Henkilöhahmot ovat ajatuksineen ja ongelmineen uskottavia ja moniulotteisia. Suosittelen tätä lämpimästi! Teoksen kieli oli mielestäni aika vaativaa verrattuna vaikka Sally Rooneyn englantiin, joten se kannattaa ottaa huomioon, jos lukee alkuperäiskielellä. Lukunäytteen voit tsekata aiemmasta postauksestani.

Tori Amos: Resistance:  A Songwriter’s Story of Hope, Change, and Courage (2020)

Olen ehkä jäävi puhumaan teoksen kiinnostavuudesta, sillä Tori Amos on mielestäni Telluksen kiehtovimpien naisten top kympissä ja jaksaisin lukea hänen kynästään selostusta vaikka horoskoopeista tai putkiremontin eri vaiheista. Onneksi tämä kirja ei kerro kummastakaan, vaan Amosin omasta elämästä ja matkasta taiteilijana. Jos ihailin häntä ennen kirjan kuuntelemista, nyt ihailuni on vieläkin polttavampaa ja haluan kahlata läpi Amosin tuotannon ja kuunnella uudestaan, tarkemmin. Teoksessa biisit linkittyvät tiiviisti taiteilijan eri elämänvaiheisiin ja äänikirjassa siisteintä on, että hän on lukenut sen itse ja eläytyy täysillä liikutusta tai kirosanoja pelkäämättä. Amos kirjoittaa poliitikkojen ryvettyneisyydestä, tyttöjen ympärileikkauksesta ja 9/11-iskujen vastaanotosta ja seurauksista sanoja säästelemättä. Itselleni kolahti myös suurena teemana Amosin elämässä ajankohtainen vanhemman kuolema ja surutyö, jonka laajuutta ei voi ymmärtää ennen kuin se osuu omalle kohdalle.

Saku Tuominen: Juu ei – Pieni kirja priorisoinnista (2018)

Saku Tuominen on jotenkin niin inspiroiva tyyppi. Ehtinyt tehdä ja toteuttaa jo vaikka mitä. Juu ei esittelee  simppelin priorisointimallin, jonka avulla voi tarkastella sitä, mille asioille kannattaisi omassa elämässä sanoa kyllä ja mille ei. Kirja on tiivis, kuten priorisointia käsittelevän kirjan tulee ollakin, ja täynnä konkreettisia esimerkkejä ja anekdootteja. Uskon, että omien arvojen mukaan eläminen on monelle vaikeaa, vaikka olisikin kuinka teroittanut mieleensä tärkeimmät asiat. Jos tykkäät kuunnella esimerkiksi lenkkeillessä jotakin innostavaa, suosittelen kokeilemaan tätä kirjaa.

Bonus-sektori: Näitäkin olisin voinut suositella

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin on helppolukuinen ja kiinnostava matkakertomus, joka sukeltaa kiinnostavien matkakirjailijanaisten ja muidenkin naistaiteilijoiden elämään. Kirjassa oli joitakin ratkaisuja, jotka tökkivät lukiessa, ja sen rakenne tuntui jotenkin sattumanvaraiselta verrattuna Kankimäen esikoisteokseen, josta pidin palavasti, mutta se oli mielenkiintoinen lukukokemus yhtä kaikki. Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen -kirjassa taas oli jotakin hyvin tunnistettavaa ikäiselleni lukijalle. Kirja käsittelee aikuistumista ja äitiyteen kasvamista. Seksuaalisuutta ja seksiä ylipäänsä käsitellään kirjassa runsaasti, mikä on kirjassa sekä plus- että miinuspuoli. Vielä on mainittava Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär, jossa taiteilija käsittelee lapsuuttaan 20-luvun Katajanokalla. Kirjassa oli mielestäni upeasti tavoitettu lapsen tunnemaailma. Ajatuksia herätti myös Amy Chuan Battle Hymn of The Tiger Mother, jossa Chua käsittelee omaa äitiyttään, joka kirjassa näyttäytyy lasten tiukkana kontrolloimisena, jotta heistä saadaan koulittua taitavia muusikoita. Huutaminen ja instrumentin äärellä istuttaminen ovat kirjassa arkipäivää. Chua kuvaa omaa kasvamistaan äitinä ja törmää tarinassa hiljalleen siihen, mikä hänen metodissaan ei toimi, joskin hän pääsee nauttimaan myös työnsä hedelmistä. Kirjan oli tarkoitus kuvata kiinalaista äitiyttä itseironisesti, mutta käsittääkseni sitä on tulkittu eniten niin, että Chua tuputtaa omaa ankaraa kasvatusmetodiaan muille. Itse en tulkinnut kirjaa yhtään niin, mutta jos aihe kiinnostaa, niin suosittelen lukemaan ja tulkitsemaan itse.

Loppuun vielä kevennykseksi isäni vanhasta koululaisen muistikirjasta seitsemän lukemisen sääntöä. Tykkään erityisesti kohdista kaksi ja neljä. 

Mitä kirjaa sinä suosittelisit kesälukemiseksi?