8 ajatusta heinäkuulta

Osaisinpa näpytellä tähän jotakin sanottavaa, mutta olen taas pitänyt taukoa kirjoittamisesta ja aloittaminen takkuaa. Päivät ovat olleet täynnä tohinaa ja iltaisin olen jo niin väsynyt, että kuuntelen mieluummin äänikirjaa tai kääntelen Jiin kanssa sohvilla laiskasti satunnaisia keskustelunaiheita. Kirjoittaminen on vaatinut liikaa pinnistämistä. Leikittelin ajatuksella, että kaataisin tänne vain tajunnanvirtana ensimmäiset ajatukset, jotka tulevat mieleen viime viikoista, mutta jo pikainen luonnostelu oli sellaista ajatussilppua, että ehkä valitsen vain kahdeksan.

  1. Rakastan kesäiltojen ääniä. Avonaisesta parvekkeenikkunasta kantautuu sisään kaukaista iloista puheensorinaa ja joskus musiikkia. Ja rrrrrrrrrrrrrrrakastan sitä, kun ripustan pyykkiä parvekkeella ja voin kuunnella samalla pääskysten ääniä. Siitä (ja asuntomme lämpötilasta) tulee mieleen helteinen Italia. Helteinen Italia taas tulee luokseni joka ilta, kun meillä on siivousvartti meneillään ja aateloin muuten tavanomaisen hetken kuuntelemalla Elena Ferranten Napoli-trilogiaa äänikirjana. Erja Manto on ihan mieletön eläytyjä lukiessaan! On vaikeaa enää kuvitella, että vaihtaisin paperikirjaan, vaikka joku toisi kopion minulle tarjottimella. Haluan kuunnella napolilaiskorttelin tapahtumia juuri Mannon äänellä. Äänellä on väliä! Nautin myös siitä, että tiedän, että kuunneltavaa on vielä kosolti eikä minun tarvitse valmistella hyvästejä Elenan ja Lilan kanssa vielä pitkään aikaan.
  2. Olen miettinyt paljon omistamista, sillä olemme tyhjentäneet vanhaa mummilaani ja lisäksi valmistelleet äidin muuttoa lapsuudenkodistani pienempään. Maljakko toisensa perään on kokenut hylkäystuomion ja esimerkiksi mummilan tauluja ei ole halunnut oikein kukaan. Vuosikymmenien saatossa hankittujen ja tarpeettomiksi jääneiden tavaroiden näkeminen toimii hyvänä herätyksenä, jos tekisi mieli hankkia kotiin uusia juttuja ilman kunnollista harkintaa tai säilöä itselle turhiksi jääneitä tai epämieluisia tavaroita jostakin vähän väkisin keksitystä syystä. On pysäyttävää nähdä kaikki ne esineet, joita me ihmiset kerrytämme ympärillemme. Lapsuudenkodin esineistö on minulle vielä hyvin tuttua, mutta esimerkiksi mummila on täynnä esineitä, joiden tarina on minulle ja perheelleni täysin vieras, eikä niistä luopuminenkaan siis tunnu oikein miltään. Se taas tuntuu pahalta. Vaikka välissä on vain yksi sukupolvi ja olemme aikuisinakin viettäneet mummilassa paljon aikaa, olemme valmiita hankkiutumaan eroon isovanhempien tavaroista (ehkä 5 prosenttia lukuun ottamatta) ilman suurempia tunteiluja. Esineet ovat merkityksellisiä sille, joka ne omistaa ja tuntee niiden tarinan. (Tosin kaikki eivät kiinny maalliseen omaisuuteensa lainkaan.) Kannattaa siis rohkeasti laittaa itselle yhdentekeviä mutta vielä käyttökelpoisia esineitä kiertoon ilman, että ajattelisi jälkipolvien himoitsevan niitä kielet louskuen. Tavaroidemme tarkoitus on palvella meitä itseämme. Tällä hetkellä tuntuu ainakin siltä enemmän kuin koskaan.
  3. Olen ollut pitkään kuuntelematta musiikkia keskittyneesti tai uutta etsien. Ehkä olen isän kuoleman jälkeen vähän vältellytkin tietynlaisia kappaleita, etten pysähtyisi itkemään ainakaan sopimattomalla hetkellä. Viime päivinä olen kuunnellut Pyhimyksen ja Saimaan Olisinpa täällä -levyä, ja sen kuunteleminen ekaa kertaa tuntui ihan siltä, kuin joku olisi laittanut aivoissani valot päälle. Tunsin miljoona tunnetta yhtä aikaa. Eniten riemua. Ai niin, mussa on tämä puoli, joka menee musiikista ihan leveleille. Sitä puolta voisi muistaa ruokkia vähän useammin.
  4. Lapsien kanssa on ollut ihania aikoja. 1-vuotias Tirppa tuntuu oppivan vähintään yhden uuden sanan päivässä ja hämmästyttää meitä taidoillaan joka päivä. Kielenoppiminen on ihan mieletöntä ilotulitusta myös toisen lapsen kanssa, vaikka esikoisen kanssa sen olisi jo kertaalleen elänyt. Tirppa myös kiipeilee ja tutkii enemmän kuin koskaan. Pikkutyypillä taas on menossa itsenäistymisen ja rohkaistumisen vaihe. Hän esimerkiksi haluaa nousta portaat yksin, kun muu perhe ajaa hissillä ylös kerros kerrallaan, jotta hän saa joka porrastasanteella kertoa, että haluaa mieluummin kävellä. Se on selvästi tärkeä rituaali. Noita juttuja tarvitaan vähän yli viikon päästä, kun hän aloittaa päiväkodissa. Jännittävää!
  5. Lapsien kanssa on ollut myös rankkoja aikoja. Kolmevuotias Pikkutyyppi saattaa päivästä riippuen olla uhman pyörteissä tuntitolkulla tai sitten ei juuri lainkaan. Ärsyyntymiset ja huomionkipeys satavat usein pikkusiskon niskaan, ja keskinäisen olemisen opettelu ja opettaminen on välillä raastavaa puuhaa. Välillä myös oman ärsyyntyneen äänen kuuleminen on sitä raastavinta puuhaa. Siihen kun lisää vielä unikoulun viimeiset vaiheet ja öisin puoliunessa itkemään heräilevän kolmevuotiaan, niin ihan arkisesti väsymys on varmaan se sana, joka kuvaa tunteitani parhaiten. Onneksi sisaruksilla on paljon myös keskinäisen riemun hetkiä. Isoveli on selvästi myös ihastuksissaan pikkusiskon uusista puhetaidoista ja katsoo silmät loistaen pientä. Hän myös ujuttaa solidaarisesti siskon puolelle pöytää kaikkia sellaisiakin ruokia, joita me vanhemmat emme hänelle vielä kata. Kyllähän nyt pikkusiskokin tarvitsee juustoa/leipää/keksiä…
  6. On tämä aikamoinen vaihe. Samaan aikaan väsyttää jatkuva kyttääminen ja toistuva rajanveto uhmaikäiselle. Yksivuotiaallakin on jo rutkasti omaa tahtoa. Välillä arjen äänimaisemana voi olla siis tuntitolkulla itkun ja tyytymättömyyden kuuntelemista. Väitän, että saa olla aikamoinen tunteidenkäsittelyn akrobaatti, ettei se vaikuttaisi omaan mielialaan. Silti juuri tämä arki on ihan korvaamatonta. Muistipelin pelaaminen, vesivärimaalaukset, selkään piirtäminen ja piiloutumisleikit isomman kanssa. Lukeminen illalla lähekkäin, kun lapsi painautuu olkaa vasten. Kaikki hölmöily, omat laulut ja höpötykset. Lapsen huoli pikkusiskosta. Halu auttaa pyykkien ja siivouksen kanssa. Ja sitten pieni 1-vuotias tohottaja, joka yrittää nousta syöttötuolista joka minuutti. (Jotain, mitä esikoinen jaksoi yrittää ehkä kolme kertaa.) Joka uudestaan kärsivällisesti ja niin kovin riskialttiisti konttaa isoveljen leikin sekaan, vaikka hänet työnnetään ja pahimmassa tapauksessa nostetaan pois veljen toimesta. Joka repii kirjat hyllystä uudestaan ja uudestaan ja laittaa suuhun isoveljen tarjoamia kiviä. Jonka mielestä äidin nenästä kuuluu painettaessa ”PAAAAAAA”, mikä on hänestä ihan hulvatonta. Jonka niskahiukset ovat suloisesti hiessä, kun hänet kantaa pois päiväunilta. Joka äidin takkia ja kenkiä etsiessä koskee päätään ja hihkaisee ”hattu!”, ettei äiti vain unohtaisi pukea aurinkohattua. Joka haluaa tutkia ja syödä itse ja yhtäkkiä kiipeää keinuhevosen selkään omin päin ja keikkuu ilman käsiä. Puhumattakaan siitä täyteläisestä onnen tunteesta, kun joutilaina hetkinä pötkötämme lattialla ja lapset kiipeilevät päällämme ja muksahtelevat tyytyväisinä alas mitä moninaisimmin tavoin kuin pikkukarhut. En vaihtaisi niitä mihinkään. Vitsit näitä ainutlaatuisia tyyppejä.
  7. Vietimme ystäväni kanssa kesäpäivää kalliolla pikniköiden, ja hän sanoi jotakin, mitä jäin miettimään. (Okei, montakin juttua, mutta valitsin tämän yhden.) Hän kertoi, että me ihmiset emme tutkitusti kiinny toisiimme niinkään sen mukaan, mistä joku puhuu tai mitä tekee elämässään, vaan ihastumme eniten siihen, millä tavalla toinen ihminen on läsnä, puhuu, kuuntelee meitä ja reagoi juttuihimme. Se on minusta jotenkin ihana ajatus, ja kovin järkeenkäypä. Ehkä nuorempana paineilinkin joskus siitä, että pitäisi olla kutkuttavan jännittäviä kokemuksia kerrottavaksi, vaan eipä huolta. Haluamme viettää aikaa hurmaavien tyyppien seurassa, mutta heidän tenhonsa piilee ihan vain tavassa, jolla he ovat olemassa.
  8. Olen miettinyt, pitäisikö läiskäistä blogin rinnalle Insta-tili pystyyn. Tuntuu, että se voisi mahdollistaa helpommin pienten ohimenevien tuumailujen jakamisen (niin, ettei tarvitsisi tehdä tällaisia epämääräisiä listoja, heh) ja itsekin bongaan usein sieltä blogipostauksia, joita haluan lukea. Toisaalta instailuun saa ilman blogitiliäkin tuhlattua aikaa ihan liikaa, joten en ole ihan varma, haluanko hengata siellä enempää kuin nyt. Mietitään.

Jes, rima on ylitetty ja viimein sain postauksen ulos. Kommenttiboksiin saa laittaa kesäkuulumisia ja vinkkejä hyvistä äänikirjojen lukijoista!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *