Horrostajan paluu
Härregyyd, olen horrostanut blogin(kin) kanssa jo kokonaista viisi viikkoa. Vuodenajan pimeys ahmaisi aimo-osan ideointi- ja kirjoitusvireestäni, mutta suurin syy kirjoittamattomuuteeni löytyy kyllä ihan katsomalla peiliin. Siellä nimittäin komeilee jo ihan rehdin kokoinen raskausvatsa! That’s right: jos kaikki menee hyvin, meille syntyy kesällä toinen lapsi. Ihanaa ja jännittävää!
Ensimmäinen raskauskolmannes oli aika erilaista aikaa kuin ekan raskauden aikana. Kaiken tekemisen yllä roikkuva väsymyspeitto oli tuttua kauraa jo ennestään, mutta uusina featureina mukana olivat pahoinvointi (en oksennellut, mutta tasainen matkapahoinvoinnin kaltainen koko päivän kestävä kuvotus tuli tutuksi) ja Pikkutyypin olemassaolo, mikä tietenkin rajoitti sitä, miten helppoa (ei kovin) oli lussahtaa sohvalle lusimaan huonovointisuuttaan. Itselleni ehkä tyypillistä olisi ollut touhottaa arjen vakiintuneita juttuja vaikka väkisin ja pukertaa blogiin hampaat irvessä noloja metaforia siitä, miten kirjoittaminen ei nyt vain yhtäkkiä innosta, mutta päätinkin olla niin rento muija, että luovun kaikesta ylimääräisestä enkä kirjoita blogiin ollenkaan, jos tuntuu, etten jaksa eikä innosta. En silläkään uhalla, että kirjoitustauko venyy. (Ja niinhän nuo tauot pakkaavat venymään, jos on joku säännöllinen tapa, jonka kanssa päästää hetkeksi kädet ilmaan.) Jätin myös muina miehinä ajatukset siitä, että lapsen kanssa pitäisi joulukuussa vierailla tonttupoluilla, Oodissa tai tunnelmallisilla joulutoreilla. Ehei pidä, lapsen kanssa pitää vain olla läsnä, päätin väsymyksissäni, ja ah, se oli järkevää.
On tuntunut ihan hyvältä olla kirjoittamatta mitään, koska järkeilin asian niin, että kirjoitukseni tuskin kiinnostavat tai innostavat ketään, jos en itsekään jaksa villiintyä mistään. (Paitsi ei nyt sentään, Pikkutyypin päivittäisistä riemunaiheista ja luovasta kielenkäytöstä jaksan kyllä innostua joka päivä ja RuPaul’s Drag Race, jonka löysin vasta hetki sitten, on ollut myös kuin (glitteröity) majakka keskellä synkkää talvimaisemaa. Vitsit, että voi olla riemastuttava show!) Olen ollut myös kiitollisen innostunut kirkasvalolampustani ja klementiineistä, joita olemme vetäneet lapsen kanssa suorastaan hävyttömiä määriä. Ulkoilu valoisaan aikaan toimi väsymyksen pahimmassa suossa sekin, ja Jiin ja ystävien kanssa urputtaminen nyt on aina kuin rahaa pankkiin laittais. Että oikeastaan olen tässä marraskuun ja joulukuun aikana antanut väsymykselle korkeintaan pikkusormen ja vähän nimetöntä, en suinkaan koko räpylää. Pikkuhiljaa väsymys on alkanutkin väistyä ja pahoinvointi päättyi jo parisen viikkoa sitten.
Meitsi palailee siis takaisin linjoille. En tiedä, millaisen kirjoitustahdin saattelemana, koska aivan kulman takana häämöttää myös paluu töihin (JAIKS!), mutta huomaatte sitten.
Kuvassa näpsäkkä joulumäntymme, johon lisäsimme Pikkutyypin kanssa joka päivä yhden koristeen joulukalenterihengessä.
Kirjoitusvire yskii vielä melko tahmeasti ja kröhisten, mutta enköhän pääse taas vauhtiin, kun kaivan esiin muistiinpanoni ja tunnustelen vähän, mistä kaikesta haluaisinkaan taas kirjoittaa. Jos tiedät, mistä haluaisit lukea, pukahda aiheesta toki kommenttiboksissa.
Toivottavasti sinulla, joka luet tämän, on ollut lämmin ja itsesi näköinen joulun aika. Pian starttaa vuosi 2019, ja sitä odotellessa voi vaikka harkita ilotulitteiden kuluttajakäyttöä rajoittavan kansalaisaloitteen allekirjoittamista!