Blogikriisin paremmalla puolella

Kuten mainitsinkin jo viime viikon perjantain muovijätepostauksessa, ajauduin viime viikolla ensimmäiseen blogikriisiin. (No okei, ensimmäiseen, ellei säännöllisiä ”Apua, blogini on olemassa ja julkinen!”-minikauhukohtauksia lasketa.) Nyt on aika kertoa, mitä päässäni silloin liikkui.

Torstaiaamuna toimitin Pikkutyypin kanssa ihan tavallisia arkiaskareita, kun yhtäkkiä mieleeni tuli kammottava ajatus: entä jos ihmiset lukevat tätä blogia kuin piru raamattua ja tekevät sen tulkinnan, että olen niin naiivi, että ajattelen ympäristön pelastuvan pelkästään sen tapaisilla teoilla, että leivinpaperi kierrätetään oikein. (Olisi tietysti maailman kannalta olennaisempaa olla huolissaan siitä, ajattelevatko ihmiset yleensäkin niin, että jokin yksittäinen ympäristöteko riittää pelastamaan maailman, mutta koska ihminen on pieni ja miettii omaa napaansa, mietin minäkin sen aamun vain sitä, miltä koko blogi jonkun vieraan silmin näyttää.)

Huoleni olisi voinut jäädä vain hetkelliseksi kärpäsen ininäksi korvissani, mutta myöhemmin päivällä kävin keskustelun, jossa sivuttiin samaa aihetta, ja vaikka aiheena ei ollut blogini eivätkä minun ajatukseni, koin asian hyvin henkilökohtaisesti ja sinkouduin yhä syvemmälle ”Voi ei, kaikki luulevat, että sitä-ja-sitä” -kiertoradalle.

Tässä tekstissä yritän keriä auki sitä, mikä kuluttamisesta puhumisessa on vaikeaa.

Rauhoituin takaisin omaksi itsekseni käytyäni muutaman hyvän keskustelun Jiin ja erään ystäväni kanssa, mutta minulle jäi vielä olo, että haluan kirjoittaa aiheesta. Hyvänä pontimena aiheeseen toimi vielä maanantaina julkaistu Kari Enqvistin kolumni, jossa hän ruotii juuri sitä, että ihmisten on hankala hahmottaa kokoskaaloja: sitä, minkä suuruisilla asioilla on ratkaiseva merkitys kokonaisuuden, Enqvistin tekstin tapauksessa ilmastonmuutoksen, kannalta.

Enqvist mainitsee esimerkiksi, että kaavailtu ja paljon puhuttu lentoliikenteen haittavero ja sen seurauksena lentojen mahdollinen väheneminenkin vaikuttaisi ilmastonmuutoksen kokonaiskuvaan vähentämällä ihmiskunnan päästöjä vain noin 0,3 prosenttia. Asioiden mittaluokka on siis keskustelussa monesti hukassa, ja tätä olen miettinyt itsekin törmätessäni vaikkapa artikkeleihin, joissa keskitytään vertailemaan Thaimaan loman ja veganismin vaikutuksia ja tarjotaan ns. helppoja ratkaisuja, joilla voi suorittaa oman osuutensa hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Tavallaan idea on suorastaan nerokas ja voimaannuttava, koska se konkretisoi niin näpsäkästi asian, joka tuntuu hankalalta ja monitahoiselta, ja viittaa siihen, että oman osuutensa voisi vain kuitata pois ja sitten homma on hoidossa. Tavallaan siinä myös sysätään vastuu aika voimallisesti yksittäiselle kuluttajalle ja keskitytään hyvin pieneen osaan ratkaisua.

Samaahan minäkin teen tässä blogissa. Mietin kuluttamista hyvin henkilökohtaisella tasolla ja näpräilen oman arkisen kuluttamiseni ympärillä toivoen löytäväni samanhenkisiä ja erihenkisiä lukijoita, jotka voisivat intoutua keskustelemaan kuluttamisesta. Lähetänkö siis ihan samaa viestiä kuin artikkelit, joissa tsempataan pesemään pyykit 30 asteessa ja vaihtamaan hanoihin matalavirtauspäät? Tavallaan, mutta siihen on kolme syytä.

1. Haluan ajatella, että blogini lukija ei ole tomppeli. Haluan uskaltaa kirjoittaa arkisista pienistäkin asioista koko ajan miettimättä, että nyt joku haluaa varmasti ymmärtää tahallaan väärin. Toivon, että voin myös luottaa siihen, että sekä minä että lukija tiedämme maailman ja ympäristön tilan olevan paljon monimutkaisempi paketti kuin jokin probleema, jonka voi ratkaista viemällä metallitölkin oikeaan keräyslaatikkoon. Osa kirjoittamisen nautinnosta on sitä, että voi antaa vain mennä koko ajan miettimättä, että joku nyt ajattelee tästä jotakin. Sen miettiminen myös takuuvarmasti vie blogia tylsään suuntaan, jos yrittää varmistaa joka suuntaan, ettei kenellekään vain tulisi mitään poikkipuolisia ajatuksia mistään. Monellahan on ehkä kokemusta sellaisesta keskustelusta, jossa on yhtäkkiä hirveän tietoinen itsestään ja olemisestaan, eikä pysty nauttimaan tilanteesta enää yhtään, koska kaikki energia menee itsetarkkailuun. Sellaista fiilistä en blogin tekemiseen halua.

2. Ajattelen, että maailma muuttuu myös ja etenkin alhaalta ylöspäin, ei pelkästään ylhäältä alaspäin. Vaikka ympäristölle on suurempi teko pidättäytyä vaikka lapsenteosta kuin vaihtaa riisi lautasella useammin perunaan, ei se tarkoita, että riisiä ei tulisi vaihtaa useammin perunaan, oli lapsia tai ei. Vaikka intialainen tehtaanpamppu voi vaikuttaa ympäristön saastumiseen enemmän kuin minä, joka haaveilen muovijätteen vähentämisestä, se ei tarkoita, ettei minun kannattaisi vähentää muovijätteeni määrää. Kaikki muutokset, niin pienet kuin suuret, satavat samaan laariin. ”Jokainen meri koostuu aina pisaroista”, kuten Enqvistin tekstissäkin todetaan. Muutoksia ympäristön eduksi tapahtuu sitä enemmän, mitä valmiimpia yksittäiset ihmiset ovat muuttamaan omaa käyttäytymistään ja vetoamaan toiminnallaan siihen, että muutkin tekisivät niin. Avainsana tässä ei mielestäni ole syyllistyminen vaan vastuun tunteminen ja tiedostaminen. Kiinnostus muutokseen voi lähteä esimerkiksi sitä kautta, että tiedostaa oman neljä euroa maksavan t-paitansa yhteyden siihen, miten maailma on järjestetty ja millaisia asioita sen ostamisella tukee. Uskon, että usein tarvitaan juuri sen näkyväksi tekemistä, miten tämä liittyy minuun – oli kyseessä sitten ilmastonmuutos tai yksittäisen bangladeshilaisen työolot hikipajassa – jotta ihmiselle tulee halu muuttaa käyttäytymistään. Se halu taas voi alkaa pienistä teoista ja kasvaa suurempiin mittoihin ja aktiiviseksi asioiden edistämiseksi: boikotiksi, äänestyspäätöksiksi, vetoomusten allekirjoittamiseksi, you name it. Kuten Nassim Taleb oivallisesti toteaa kirjassaan Skin in the Game: ”If your private actions do not generalize, then you cannot have general ideas.” Tästä päästäänkin takaisin ihmisen henkilökohtaiseen toimintaan ja kohtaan kolme.

3. Ajattelen, että ihminen on sitä onnellisempi, mitä enemmän hänen tekemisensä vastaavat hänen arvojaan. Olen jo pitkään halunnut muuttaa asioita omassa kulutuskäyttäytymisessäni. En siksi, että ajattelisin yhden muovikassin ostamatta jättämisen olevan mitä hienoin teko, vaan siksi, että olen kokenut ympäristöahdistusta, epämääräistä tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunnetta siitä, miten ihmiset elävät ympäristöstä piitaamatta, mutta eritoten siitä, miten minä elän suhteessa arvoihini. Halu kulutusmuutoksiin on siis sekä itsekäs että epäitsekäs: haluan elää itseni ja arvojeni kanssa yhä enemmän sopusoinnussa mutta toisaalta haluaisin myös nähdä konkreettisia muutoksia siinä, miten ihmiset kuluttavat ja miten kuluttamisesta ajatellaan. On ihan aiheellista väittää, että haluan ostaa myös puhdasta omaatuntoa, koska olisi tekopyhää sanoa, etten saisi hyvää mieltä siitä, että jokin toiminnassani muuttuu omasta mielestäni parempaan suuntaan. Onko sen väliä, on sitten eri asia. (Onko esimerkiksi siitä haittaa, että vapaaehtoistyön tekeminen tuo muiden hyvien asioiden lisäksi myös tekijälleen hyvää mieltä?)

Blogini on siis olemassa, koska haluan ottaa selvää siitä, mitä kulutan ja mitä vaikutuksia sillä on ympäröivään maailmaan, ja koska haluan haastaa omaa ajatteluani ympäristöasioista ja lievittää siten myös ympäristöahdistustani. Haluan keskustella kuluttamisesta (ja muistakin asioista!), löytää uusia näkökulmia ja oppia. Uskon, että moni miettii ihan samoja asioita, ja siitä kertoo myös se, että blogini kulutusaiheisia ja kierrätysaiheisia juttuja on lukenut useampi kuin vain minä ja ystäväni. En halua lisätä jokaiseen kulutusmuutospostaukseen anteeksipyytelevää ”eihän tämä tietysti ole iso juttu” -tekstiä enkä huokailla, että voisihan tässä olla blogin kirjoittamisen sijasta tekemässä jotain ympäristön kannalta merkittävämpää. Haluan tehdä tätä blogia, joka innostaa minua miettimään kulutusasioita vielä enemmän, nauttia siitä ja katsoa, mihin suuntaan se minut kuljettaa. Toivottavasti pysytte kyydissä!