Pidä ovi auki toisen puhua
Viime viikolla oli Maailman mielenterveyspäivä, ja lähetin sen innoittamana äidilleni viestin, jossa kiitin siitä, millaiset eväät olen saanut kotoa vaikeuksien vastaanottamiseen ja käsittelyyn. Tämä vuosi on ollut henkisen kuormituksen osalta melkoinen, onhan elämääni mullistanut niin isäni kuolema kuin toisen lapseni syntymä, joten itsemyötätuntoa, olennaiseen keskittymistä, joustavuutta ja kärsivällisyyttä on kysytty. Edellä mainitut asiat taas on helpompi handlata, kun on saanut kasvaa tasapainoisessa perheessä rauhassa omaksi itsekseen. Osaisinpa tarjota omille lapsilleni samanlaisen turvallisen kasvuympäristön kuin itse olen saanut.
Kotoa saadun rakkauden ja kannustuksen turvin on ollut hyvä kahlata eteenpäin, mutta todella olennaisena pidän myös sitä, että olen saanut puhua tuntemuksistani avoimesti. Kaikkihan eivät halua hankalissa tilanteissa välttämättä keskustella tuntemuksistaan, mutta minulle se on aina ollut paras tapa käsitellä asioita. Mieheni on kuunnellut, tukenut ja ymmärtänyt minua ja suruprosessiani sekä osannut tulkita, milloin olen ollut väsyneimmilläni, ja osannut silloin helpottaa oloani ja kiinnittää huomiota jaksamiseeni. Kiitos, Jii, olet paras. Myös muu perhe ja ystävät ovat olleet korvaamattomia, kuunnelleet ja kysyneet oikeita kysymyksiä. Lämmin kiitos teille!
Yksi Maailman mielenterveyspäivän teemoista on kysyä maailman tärkein kysymys: Mitä kuuluu? Siihen liittyen haluaisinkin muistuttaa sinua, jonka läheinen käy läpi jotakin raskasta, kysymään, miten läheisesi voi. Jos jotakin olen suruprosessissani oppinut, se on se, että aina ei tarvitse olla mitään järkevää sanottavaa. Kurjassa tilanteessa oleva ihminen ei odota sinulta ratkaisua tai maagisia sanoja. Läsnäolo ja kuunteleminen riittää. Koin ennen usein riittämättömyyttä, jos ystävilläni oli jotakin ikävää menossa enkä osannut sanoa asiaan mitään, mikä olisi mielestäni ollut kyllin lohduttavaa tai kannustavaa tai edes avannut uuden näkökulman asiaan. Vasta isäni sairastumisen ja kuoleman myötä minulle kirkastui ensi kertaa, miten olennaista on vain olla läsnä toiselle. Elämä heittää välillä sellaista vastatuulta, ettei kaikkiin tilanteisiin vain ole sellaisia sanoja, jotka lohduttaisivat, ja se on ihan okei.
Sen sijaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä sinulle tärkeä ihminen ilahtuu, kun hänen kuulumisiaan kysyy. Aina ei ehkä tunnu siltä, että haluaa avautua, mutta ajattelen, että aina voi kysyä kuulumisia ja että niihin voi sitten vastata haluamallaan tarkkuudella. Hautajaisten jälkeen minulta kyseltiin jaksamistani, olinhan silloin vielä raskaanakin, mutta nyt kun isäni kuolemasta on kulunut puoli vuotta, kuuluu suomalaisiin tapoihin jättää hajurakoa. Ehkä ihmiset ajattelevat, että minulla on kädet niin täynnä työtä lasten kanssa, ettei asia ole niin ajankohtainen enää. He ehkä myös näkevät, että voin hyvin ja kuittaavat asian sillä, että osaan varmaankin käsitellä surun aiheuttamia tunteita ja puhua niistä. Se on minut tuntevilta ihan oikein päätelty, osaanhan minä, mutta silti minusta tuntuu pelkästään mukavalta, jos joku läheinen tiedustelee asiasta.
Itsekin läheisensä menettänyt ystäväni kyselee minulta tasaisin väliajoin, miten jaksan surun kanssa, koska varmaankin muistaa, miten hyvältä se tuntuu. Se ikään kuin avaa oven siihen, että vastapuoli on valmis kuuntelemaan, jos haluan sanoa asiasta jotakin. Samalla hän myös osoittaa muistavansa, että käyn tällaista isoa asiaa läpi ja että minulla ehkä voisi olla siihen liittyen jotakin, mitä haluaisin jakaa. Välillä olen juuri pohtinut jotakin aiheeseen liittyvää ja haluankin sanoa siitä jotakin, ja välillä asia ei ole juuri sillä hetkellä mielessä eikä siitä sukeudu sen suurempaa keskustelua. Silti olen kiitollinen huomionosoituksesta. Jos suru alkaisi tuntua liian hankalalta kantaa, tuntuisi varmaan todella vaikealta ottaa asiaa puheeksi, jos kukaan ei kyselisi.
En silti ole läheskään aina samankaltaisessa tilanteessa itsekään uskaltanut kysyä suoraan, koska olen ehkä pelännyt sen olevan tahditonta tai törkkäävän toisen kipeään pisteeseen. Nyt taas ajattelen, että monet ihmisten murheista työuupumuksesta läheisen sairastumiseen tai parisuhteen päättymiseen ovat sellaisia, että niitä käsitellään pitemmän aikaa. Aina puhuminen ei kuitenkaan ole niin helppoa suomalaisessa käytöskulttuurissa, jossa annetaan paljon henkistä hengitystilaa toisille silloinkin, kun se ei ehkä kannattaisi. Uskalletaan siis rohkeasti kysyä toisen vointia ja olla korvana. Jakaminen keventää taakkaa.
Onko sinun helppo kysyä raskasta vaihetta läpikäyvältä ystävältä, miten tämä jaksaa? Entä onko sinulta kysytty tarpeeksi silloin kun olet sitä toivonut? Onko linjoilla sellaisia, joista tuntuu paremmalta, kun asiasta ei tietyn ajan jälkeen enää kysellä? Kuulisin mielelläni toisten kokemuksia ja kommentteja.