Palasin lukemaan Knausgårdia

Luin Taisteluni-romaanisarjan ensimmäisen osan jo muutama vuosi sitten ja aloittelin toista osaa sen jälkeen innostuneena, mutta jotenkin kirja unohtui muiden lukemisten ja tekemisten jalkoihin. Nyt tartuin tähän omaelämäkerralliseen opukseen sattumalta Pikkutyypin vedettyä sen pois sängyn viereisestä kirjapinosta ja päätin jatkaa lukemista. Muistin hyvin, missä kohdassa olin ja hymyilin kirjailijan arkisille oivalluksille ja hämmästelin taas sitä rehellisyyttä, jolla hän kuvaa esimerkiksi vanhemmuuden herättämiä ristiriitaisia tunteita tai ihmisten välisiä vuorovaikutustilanteita. Miten runsaita, polveilevia lauseita arkisesta elämästä ja sen ei niin ylevistä hetkistä! Suosittelen, jos et ole vielä tutustunut kirjailijaan.

Tänään vuorossa lainaus Karl Ove Knausgårdin kirjasarjan toisesta osasta:

”Kaivoin taskustani rypistyneen sadan kruunun setelin ja silitin sitä kädelläni. Silmäsin muita asiakkaita, melkein kaikki istuivat yhdellä tuolilla, kaikki hohtavat ostoskassit toisella. Kiiltäviä saappaita ja kenkiä, puhdaslinjaisia pukuja, takkeja ja viittoja, turkiskauluksia, kultaketjuja, vanhaa ihoa ja vanhoja silmiä vanhoissa, maalatuissa kuopissaan. Kahvia juotiin, viinereitä syötiin. Olisin antanut paljon saadakseni tietää mitä he ajattelivat istuessaan siinä. Millaisena tämä maailma heille näyttäytyi? Entä jos se olikin radikaalisti erilainen kuin se minkä minä näin? Ehkä he iloitsivat nahkasohvan tummasta nahasta, kahvin mustasta pinnasta ja kitkerästä mausta, puhumattakaan voitaikinan hlkeilevan maaston keskellä paistavan vaniljakreemin keltaisesta silmästä. Kukaties koko tämä maailma lauloi heissä? Kukaties he olivat ratkeamispisteessä tämän päivän monista lahjoista? Heidän ostospussinsa esimerkiksi, miten näppärästi joidenkin kahva oli punottu nyöristä, supermarkettien pienen liimatun pahvikahvan sijaan. Ja logot joita jotkut olivat tosiaan suunnitelleet päiväkausia, viikkokausia, uhranneet niihin kaiken ammattitaitonsa ja osaamisensa, saaneet palautetta muiden osastojen kanssa pidetyissä palavereissa, jatkaneet niiden työstämistä, ehkä esitelleet näytteitä ystäville ja perheenjäsenille, maanneet valveilla öisin, koska aina oli joku jota ne eivät miellyttäneet, huolimatta siitä miten paljon tarkkuutta ja taitoa niihin oli uhrattu, kunnes ne jonakin päivänä toteutuivat ja päätyivät esimerkiksi tuolle viisikymppiselle naiselle jolla oli kankeat, lähes kullanväriset hiukset.

Kovin haltioituneelta hän ei ehkä vaikuttanut, ennemminkin lievästi pohtivalta. Täynnä suurta sisäistä rauhaa pitkän ja onnellisen elämän jälkeen? Sen jossa kahvikupin valkoisen, kovan, kylmän kiven ja kahvin mustan, juoksevan ja kuuman nesteen täydellinen vastakohta oli vain maailman asioiden ja ilmiöiden läpi kuljetun vaelluksen tilapäinen päätepiste? Eikö hän ollutkin kerran nähnyt rohtosormustinkukkia kivikossa? Eikö hän ollut nähnyt koiran kusevan lyhtypylvästä vasten puistossa marraskuun iltana, kun sumu kietoo kaupungin mystiikkaan ja kauneuteen? Oi, eikö ilma olekin silloin täynnä pienenpieniä sadehiukkasia jotka laskeutuvat kalvoksi ihon ja villan, metallin ja pään ylle, ja eivätkö ne samalla heijasta ympäröivää valoa ja saa kaikkea harmautta kimaltamaan ja tuikkimaan? Eikö hän ollut nähnyt kun mies rikkoi kellarin ikkunan takapihan toisella puolella, avasi sen ja kömpi sisään varastaakseen sitä mitä sieltä löytyy? Ihmisten tiet olivat totisesti omalaatuisia ja kummallisia! Eikö hänellä ollutkin hallussaan pieni metalliteline jossa oli suolasirotin ja pippurisirotin, molemmat rosoista lasia, molempien kansi samaa metallia kuin teline ja molemmissa yhtä monta pientä reikää joista suola ja pippuri siroteltiin? Ja mihin hän niitä sirottelikaan! Porsaanpaistiin, lampaanreisiin, keltaisiin ja ihaniin munakkaisiin joissa oli vihreitä ruohosipulin paloja, hernekeittoon ja häränpaistiin. Koska hän oli ääriään myöten täynnä näitä vaikutelmia joista jokainen oli makuineen, hajuineen, väreineen ja muotoineen jo sinänsä kokemus elämästä, ei ehkä ollut ihme että hän nyt haki rauhaa istuessaan kahvilan pöydässä eikä näyttänyt haluavan vetää yhtää enempää maailmaa sisäänsä.”