Äänettömällä – eli kuinka nostin elämänlaatuani yllättävän paljon
Ystäväni sen tietävät – minua ei välttämättä ole helppo saada kiinni. Olen juuri se ärsyttävä tyyppi, joka pitää kännykässään mieluiten valintaa ”Täydellinen hiljaisuus” ja soittaa takaisin sitten kun itselle sopii tai vastaa WhatsApp-viestillä. Whatsapp onkin sovellus, jolla minut saa parhaiten kiinni ja jota vilkaisen yleensä puhelinta katsoessa. Olen siis ihan tavoitettavissa, mutta vain omilla ehdoillani.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka kyllä ehkä vilkuilevat puhelintaan liikaa mutta samalla ovat liekeissään siitä, että kodin rauhaa ei enää katkaise yllättävä puhelimen pirinä. Kännykät ehkä toivat tullessaan sen oletuksen, että meidät voi tavoittaa milloin vain kommentoimaan milloin mitäkin asiaa, mutta ah ja voih sitä etuoikeutta, että voimme myös tietoisesti kieltäytyä olemasta tavoitettavissa ja vastailla, kun huvittaa. Minäkin ajattelin pitkään, että on hienoa, kun kuulen heti puhelimen kilahduksesta, jos joku kaipaa minua, mutta nykyään ajattelen toisin. Ehdin kyllä (ainakin omasta mielestäni) reagoida tarpeeksi nopeasti ilman alituisia värinöitä ja kilinöitäkin. Puhelimen vaientaminen arjessa on ollut yksi niistä pienistä oivalluksista, jotka ovat parantaneet elämänlaatuani valtavasti.
The person you are calling is busy watching dandelions.
Tiedostan, että ihmisillä on eri näkemyksiä siitä, millaista yhteydenpidon tulisi olla silloin, kun ei ole mahdollisuutta kasvokkaiseen ajatustenvaihtoon. Jotkut suosivat pikaisia soittoja ja viihtyvät jopa työssä, jossa puhelin soi koko ajan. Itse olen superhelpottunut, kun voin hoitaa työssäni suurimman osan viestinnästä kasvokkain tai näppäimistön välityksellä. En mitenkään kammoa puhelimessa puhumista; se ei vain ole suosikkityylini mitä viestintään tulee. Vauvan kanssa on mielestäni myös aika hankalaa keskittyä puhelinkeskusteluun. Sen sijaan saatan kyllä lähettää rehellisen pituisia epistoloita ääniviesteinä, kun sille tuulelle satun, ja muutenkin yritän huomioida ystävien ja sukulaisten kanssa kommunikoidessa sen, miten he haluavat pitää yhteyttä.
En enää muista, missä kohdassa tajusin, että minun ei tarvitse olla joka hetki valmiina vastaamaan puhelimeen, sähköposteista nyt puhumattakaan. Muistan kyllä saaneeni aiheesta leikkimielistä sadattelua jo useamman vuoden etenkin niiltä kavereilta, jotka haluavat hoitaa sopimiset nopeasti puhelimessa. (Hehe, kuinkas sattuikaan. Tätä tekstiä kirjoittaessani yksi näistä ystävistä soitti ja satuin huomaamaan puhelimen vilkkuvan pöydällä vieressäni. ”Mitä **lvettiä, sä vastasit ekalla!” oli soittajan ensimmäinen kommentti.) Tässä jutussa jos missä kannattaa mielestäni kuitenkin olla terveen itsekäs, sillä kyse on omien rajojen asettamisesta. Suosittelen puhelimen pitämistä äänettömällä erityisesti, jos olet velvollisuudentuntoinen yhteydenpitäjä, joka kokee vastuukseen vastata milloin mihinkin pyyntöihin. Jos olet huono keskittyjä, suosittelen puhelimen vaientamista sitäkin enemmän. Kun ihmiset tottuvat viestintätyyliisi, he eivät huolestu, kun et ole kärppänä vastaamassa vaan tottuvat viiveeseesi. Hiljainen kännykkä on mielestäni mitä parhainta luksusta.
Mitä ajatuksia tämä tällainen viestinnällinen itsekkyys herättää?