Jos aikasi on sinulle kallis

Leikin viime vuoden lopulla Pikkutyypin kanssa puistossa ja seurasin, miten taitavasti ja rohkeasti hän eteni kiipeilytelineellä, aina vain korkeammalle. Tirppa nukkui vaunuissaan tyytyväisenä. Samalla mietin, miten aina toivon, että saisin Tirpan unille edes hetkeksi Pikkutyypin kerhon aikana, jotta saisin tehdä jotain ”omaa”. Jos saan pienimmän unille, käytän usein oman hetkeni siihen, että menen yksin suihkuun ja juon aamukahvin rauhassa loppuun. Joskus ehdin lukea hetken kirjaa tai lähetän pitkän ääniviestin ystävälle samalla kun täytän tiskikonetta. Tuo pieni hetki tuntuu hyvin käytetyltä ajalta.

Välillä mietin, että jos olisin parempi herääjä ja superturbo touhuaja, niin voisin käydä isomman lapsen kerhon aikana vaikka Kiasmassa vauvan kanssa. ”Hei kamoon nytte!” sanoi minut polvenkorkuisesta tuntenut ystäväni, jolle pohdin asiaa puhelimessa. Hän tuntee minut ja tietää, etten ole aamupäivän sirkeä museokävijä, oli vauvaa kuvioissa tai ei. Lohdutun ajatuksesta, ettei minun tarvitse saavuttaa tai suorittaa noina hetkinä mitään. Aamupäivä voi ihan suosiolla olla leppoisaa kotiaikaa.

Tosi arkiset ja samanlaisina toistuvat tekemiset, kuten vaipanvaihdot, ruoanlaitto ja keittiön siivoaminen, taas tuntuvat ajoittain hyvin puuduttavilta. Tässä taas hinkkailen syöttötuolia ja etsin kadonnutta pikkusukkaa. Kun aloin tuona iltapäivänä listata mielessäni, mitkä tekemiset lasken turhaksi ajankäytöksi, lasten- tai kodinhoidolliset tekemiset eivät kuitenkaan tulleet osaksi listaa. Ne tuntuvat kaikesta huolimatta merkityksellisiltä, koska lisäävät perheen hyvinvointia. Tyhjänpäiväistä tekemistä ovat mielestäni toistuva Instagramin tai Facebookin selailu tai vaikka sellaisten uutisten klikkaaminen, joita en pidä oikeasti kiinnostavina.

Pohtiessani arjen hyvää ja vähemmän harkittua ajankäyttöä, mietin, mitä haluaisin muotoilla aiheesta blogiin ja tajusin yhtäkkiä, että olin kirjoittanut tismalleen samasta aiheesta jo yli vuosi sitten, kun starttailin blogiani. Seuraavaksi muistin liiankin hyvin, että silloisessa tekstissäni painin ihan saman ongelman kanssa:halusin vähentää puhelimen puoliaivollista selailukäyttöä. Teksti vieläpä päättyi siihen, että kiinnitin puhelimeeni tarran, jonka nähdessäni minun oli tarkoitus muistaa, että voisin tehdä jotakin muutakin kuin selata internetiä.

Palasin vielä samaan aiheeseen muutaman kuukauden kuluttua paljastamaan, ettei tarrakikka toiminut kovin kauaa, mutta myhäilin korvanneeni sen uudella idealla: piilottamalla Instagramin pikakuvakkeen pois ruudulta. Hahaa, sekään kikka ei kyllä hidastanut minua kovin kauaa. Tässä sitä nimittäin taas olin. Saman ongelman edessä.

Haluatteko kuulla, miten ratkaisin selailuahdistuksen tällä kertaa? Korvaamalla sen paremmalla tekemisellä. Päätin nimittäin asettaa itselleni sellaisen lukemistavoitteen, että minun on korvattava puhelin kirjalla, jos yritän edes lähellekään saavuttaa sen. Haluan lukea 50 kirjaa vuodessa. Jos tavoite olisi vaikkapa 20 kirjaa, en olisi liikuttanut vielä evääkään, sillä olisin uskotellut ehtiväni ihan hyvin hitaammallakin tahdilla ja napsinut mieluummin puhelinta selailemalla nopeita mielihyvän tunteita. Viisikymmentä kirjaa kuitenkin tarkoittaa sitä, että saan liikutella silmiäni ihan urakalla yli yhä uusien rivien, joten luen usein imettäessäni ja vielä ennen nukkumaanmenoa puhelimen jäädessä kakkoseksi.

Voi olla, että huokailen facepalmien säestämänä taas muutaman kuukauden kuluttua samasta asiasta ja kerron, miksi selailu veti taas magneetin lailla puoleensa, mutta tässä hetkessä uusin juoneni on toiminut jo yksitoista viikkoa. Lukeminen on I-HA-NAA ja tuntuu hölmöltä, että olen niin helposti höynäytettävissä sen parista pois katsomaan silmät puuduksissa jonkun sisustus-, ruoka- tai vaunulenkkikuvia. Miten hykerryttävää on myös korvata jokin vähemmän innostava tapa jollakin paljon paremmalla.

Toinen ajankäytön muoto, josta en niin liekehdi, on alituinen kaupassa ravaaminen ja ruokahuoltoon liittyvä säätö. Osa syömisiin liittyvistä pähkäilyistä helpotti jo sillä, että päätin suunnitella kuukauden arkiruoat aina kerralla etukäteen. Toinen helpottava tekijä on se, että päätin Tirpan kohdalla koostaa hänen vauvanruokavalionsa osittain purkkiruoista. Kolmas kikka voisi olla se, että säästäisimme kaupassakäyntiajasta ja tilaisimme isot ostokset kerran viikossa kotiin. Tämä sopisi näpsäkkäästi yhteen sen kanssa, että suunnittelen muutenkin syömiset etukäteen. Ruokaostoksien kotiinkuljetus lieneekin seuraava juttu, mitä kokeilemme matkalla kohti paremmin rullaavaa arkea. Onko kellään muuten ruokaostosten kotiinkuljetuksesta kokemuksia jaettavaksi?

Kolmas olennaiseen keskittymistä lisäävä tekijä ajankäytössä voisi olla siivouspalveluiden käyttäminen kuukausittain, sillä tiedän, että se lisäisi vapautuvan ajan lisäksi myös tyytyväisyyttäni. Kuten olen ennenkin avautunut, kodin siisteystaso vaikuttaa valitettavan paljon omaan viihtyvyyteeni, ja kodin ryönäisyyden määrä on suoraan verrannollinen siihen, kuinka zen olen. Toistaiseksi säännöllinen ulkopuolisen tekemä siivous on tuntunut liian suurelta investoinnilta, mutta huomaan silti fiilisteleväni ajatusta säännöllisesti.

Neljäs tapa säästää aikaa olennaisille asioille voisi olla sellainen vaatimaton pikku haaste kuin turhan negaamisen ja myrkyllisten ajatusketjujen vähentäminen. Itselleen rumasti puhuminen vaihtelee ihmisestä riippuen. Joku jankuttaa mielessään, miksi ei tajunnut tehdä niin tai niin silloin ja silloin, toinen vertailee itseään muihin ja kolmas sättii itseään pienimmistäkin jutuista. Itse otan ehkä liikaa kierroksia siitä, miten väsymykseni näkyy lapsille, ja vaadin itseltäni epärealistisia suorituksia vanhempana. Huolestun vaikka siitä, miten kärsimättömästi hoidin uloslähtemisen ja lasten pukemisen, vaikka olennaisempaa olisi varmaankin keskittyä siihen, miten kärsivällinen olen lasten kanssa suurimman osan ajasta. Armollisuus itselle on välillä pirullisen vaikeaa, mutta nämä ovatkin niitä hardcore levelin juttuja.

Millä keinoin osoitat armollisuutta itseäsi kohtaan? Entä milloin viimeksi ryvit itsetyytyväisyydessä oikein antaumuksella?