Kulutusmuutos #6: Leluhankinnat jäähylle
On aika ensimmäisen suoraan lapseen liittyvän kulutusmuutoksen: Aiomme olla ostamatta lapsellemme enempää leluja sen aikaa, kun hän ei osaa vielä hinkua mitään tiettyä.
Ennen kuin leimaat minut täydeksi hirviömutsiksi, pysähdytään hetkeksi. On aika laskea yksitoista kuukautta vanhan lapsemme lelutilanne. Pikainen asunnon halki käveleminen, lelulaatikon koluaminen ja tällä hetkellä vielä omaa hetkeään lipastossa odottavien lelujen läpikäyminen tuottaa lapsen lelusaldoksi 48 lelua. (Eittämättä sohvan alta ja laukkujen uumenista löytyisi vielä lisää.) Tässä laskennassa yhdeksi leluksi on laskettu muun muassa reilun kokoiset laatikolliset puupalikoita ja Duploja. Kirjoja en laskenut tähän porukkaan ollenkaan, mutta ne olisivat kasvattaneet saldoa vielä parilla kymmenellä. En laskenut mukaan myöskään lapsemme ehdottomia suosikkileluja, muovipulloa, muovista kuppia ja äitiyspakkauksen hiusharjaa, puhumattakaan kaikista muista epäleluista, joita vauvamme rakastaa. Silti tuloksena on viitisenkymmentä eri lelua lapsella, joka ei ole vielä vuottakaan ja joka innostuu usein eniten muovipurkkien kansista. Onko tässä mitään järkeä?
Jos Pikkutyypin lelukertymää tarkastelee tarkemmin, voi huomata, että osa tavaroista on takaisin parrasvaloihin päässeitä meidän vanhempien vanhoja leluja, osa on serkkujen ja pikkuserkkujen vanhoja suosikkeja ja osa meidän ostoksiamme lähinnä odotusajalta tai ihan vauvavuoden alkumetreiltä, mutta myös viime kuukausilta. Leijonanosa leluista on kuitenkin lahjoja. Lapsi on saanut niitä etenkin ensimmäisinä viikkoinaan, mutta toki myös jouluna ja satunnaisesti, kun joku läheisemme on löytänyt hänelle jotakin kivaa. Olemme tietenkin äärettömän kiitollisia siitä, että lapsellamme on niin paljon rakkaita läheisiä, jotka haluavat ilahduttaa häntä. Se on pelkästään ihana asia. Jos tunnepuolen unohtaa hetkeksi ja katsoo vain lelulaatikkoon mahtumatonta alati kasvavaa lelumäärää, alkaa pukata tuskanhikeä. Jos leikkikalujen virta kotiimme jatkuu samaan tahtiin kuin tähän mennessä, joudumme pian aktiivisesti miettimään luovia säilytysratkaisuja, koska tarvitsemme lisää kaappitilaa.
Yksi ratkaisu tilanteen hillitsemiseksi voisi olla myydä pehmoeläimiä ja muita tavaroita kirpputorilla eteenpäin. Siitä taas ei ole kauaakaan iloa, jos uusia leluja ilmestyy kotiin samaa tahtia. Varmasti ainakin osan eteenpäin lahjoittaminen ja myyminen on edessä jossakin vaiheessa, mutta tällä hetkellä helpoimmalta ja järkevimmältä ratkaisulta tuntuu rajoittaa omaa ostamista. Se kun ei tarkoita, ettei lapsi saisi lainkaan leluja. Lapsemme ensimmäistä ikävuotta juhlitaan kesällä, ja koska tiedän sukulaisten haluavan tuoda jotakin lahjaksi, voin vihjata heidän kysellessään asiasta, että esimerkiksi hiekkalelut olisivat nyt ajankohtaisia. Myös lelujen lainailu kaveriperheitten kanssa olisi järkevä ratkaisu, jos meistä alkaa tuntua, että lelulaatikkoon tarvitaan jotain uutta säpinää. En myöskään ajattele, että tässä linjauksessa tarvitsisi olla ehdoton. (Ehdottomuus ylipäänsä on aika kamalaa.) Jos keksimme, että se-ja-se lelu olisi lapselle tosi mieluinen tai hyvä vaikka jonkin uuden taidon harjoitteluun, voimme hankkia sen. Nyt kuitenkin tuntuu, että leluostokset voisi hetkeksi laittaa tauolle ja keskittyä jo olemassa oleviin palikoihin, palloihin ja pehmoeläimiin.
Onko joku muu päätynyt samaan ratkaisuun? Te, joilla on vanhempia lapsia: Minkä ikäisenä lapsi on alkanut aktiivisesti toivoa jotakin tiettyä lelua?