Kuoleman jälkeen

Rakkaamme nukkui pois tällä viikolla. Pääsimme paikalle edellisenä päivänä ja me kaikki lähimmät saimme olla läsnä.

Odotin jonkinlaista shokkia. Kaikki sanoivat, että valmistautuminen ei poista sitä, miten yllättävänä menetys kuitenkin iskee tajuntaan, mutta yllätystä ei tullut – pikemminkin rauhallinen toteaminen: nyt se sitten tapahtuu. Kaksi vuotta on valmistanut minua tähän. Loppumetreilläkin saan olla läsnä, hoitaa, pitää kädestä ja valmistautua. Saan silittää kehoa, josta elämä jo pakenee samalla kun omassa kehossani potkii jo koko ajan voimistuva uusi elämä. Elämän kiertokulku tuntuu niin käsin kosketeltavalta, että vihloo. Lohduttaa, että tiedän rakkaamme iloinneen uudesta lapsesta. Lohduttaa, että hän sai lähteä ilman kipuja ja lopun haurauden pitkittymättä liiaksi.

Enimmäkseen olo tuntuu aika normaalilta, ehkä vähän väsyneemmältä. Jatkamme jo ensimmäisistä päivistä tavallista arkea, jossa kaksi lasta, serkukset, tarvitsevat huomiotamme ja juoksevat innoissaan kovaa ympäri huoneita. He eivät vielä ymmärrä, että yksi on lähtenyt joukostamme lopullisesti. Suru tulee äkillisinä hyökyinä, kun lapseni toivottaa lähtijälle ”hyvää matkaa, moi moi” tai ihmettelee, ettei häntä näy. Myös toisten empatia itkettää. Samoin ihmisten kertomukset siitä, miten paljon lähtenyt on heille merkinnyt. Itse en sitä vielä voi pysähtyä ajattelemaan.

Surun keskellä olemme silti kaikki toimintakykyisiä. Kevennämme toistemme taakkaa hoitamalla asioita ja soittelemalla puheluita, joiden hoitamisesta tulee hyvä mieli ja saa sopivan konkreettisen olon, että asiat etenevät.  Teemme listoja, haemme papereita. Miten paljon paperitöitä ihmisen poismeneminen tuottaakaan. Tuntuu hyvältä pysyä liikkeessä. Teen töitä, vaikka olen vapaalla. Haen polttopuita, siivoan lehtiä, palautan lääkkeitä ja hoitotarvikkeita, huollatan auton. On parantavaa tehdä jotakin. Tuntuu hyvältä kuulla, mitä ystäville kuuluu. Minun elämääni täyttää nyt tämä, monen muun elämää jokin ihan muu juttu.

Iloitsen ystävien vastasyntyneistä lapsista ja onnesta. Myötäelän jännitystä maidon nousemisesta ja kotiin pääsemisestä pienen vauvan kanssa. Omani potkii vatsassa koko ajan lujempaa. Löysimme suuremman asunnon, jonne muutamme ensi kuun alussa. Asiat eivät pysähdy, ne ovat liikkeessä kuten ennenkin. Me suremme, mutta tunnemme myös iloa, kiitollisuutta, tyytyväisyyttä, ärtymystä ja kaikkia muita arkisia tunteita. Suru pysynee mukana vielä pitkään ja odottaa monen mutkan takana. Hetkissä, joita en osaa vielä aavistaa.