Oppimisen elämänmullistava taika
Sen lisäksi että mökin ulkopuolella möyryää ukkonen, täällä on tapahtunut muitakin järisyttäviä asioita: Pikkutyyppi oppi tänään kävelemään. Ensin lapsi otti aamupäivällä yhden varovaisen askeleen ilman tukea, sitä seurasi kolme hoippuvaa askelta, ja loppuillasta taapero käveli jo usean metrin matkan isänsä perässä nurmikolla. Olemme luonnollisestikin aivan haltioissamme lapsen oppimiskyvystä ja siitä, miten hapuileva käveleminen aikuisen käsistä tai sohvan reunasta kiinni pitäen voi päivässä jalostua kävelemisen taidoksi.
Oppiminen on jännä juttu. Ensin jotakin asiaa toistaa kerta toisensa jälkeen ja luultavasti myös tuskastuu matkan varrella miljoona kertaa, pitää taukoa, nukkuu välissä, toistaa samaa kaavaa, toistaa toistamistaan ja sitten yhtäkkiä, sinnikkään yrittämisen jälkeen aivoissa loksahtaa jotakin ja yhtäkkiä taito on hyppysissä.
Leikimme Toscanan matkalla eräänä iltana kysymysleikkiä, perheemme vakkariseurapeliä, jossa joku kysyy kaikilta jotakin ja sitten kaikki, kysyjä mukaan lukien, vastaavat samaan kysymykseen. Yksi kysymyksistäni oli, että pyysin kuvailemaan hetken, jona ymmärsi oppineensa jonkin taidon, ja sain hyviä vastauksia.
Yksi meistä muisti sen hetken, kun oli oppinut lukemaan. Yhtäkkiä kauppojen kyltit ja mainokset muuttuivat ymmärrettäväksi ja kaikki ympärillä olivat riemuissaan. Tämä ympärillä olevien reaktio lienee syy siihen, että muisto on ylipäätään painunut mieleen. Samasta syystä itsekin muistan hetken, kun yhtäkkiä osasinkin sanoa r-kirjaimen kesken minun ja isosiskoni koululeikin.
Kuvituksena pala Toscanaa.
Toinen muisti sen hetken, kun yhtäkkiä osasi jonglöörata kolmella pallolla. Pari päivää väsymätöntä harjoittelemista ensin kahdella ja sitten kolmella pallolla, ja yhtäkkiä kuin huomaamatta saapui se hetki, kun kolme palloa vaihtoi käsissä paikkaa automaationa, ilman sen kummempaa ajatustyötä.
Kolmas muisti sen hetken, kun oli uudessa kotimaassaan, jonka kieltä vasta opetteli, mennyt elokuviin ja kokemuksen jälkeen tajunnut, että ymmärsi kaiken, mitä elokuvassa sanottiin.
Yritän tässä muistaa, mikä oma vastaukseni oli. Oliko se tuo r-kirjaimen oppiminen? Vai se, kun yhden viikonlopun ajan harjoittelin purkkapallojen puhaltamista niin pitkään, että onnistuin? Vai se kun kerran huomasin, että nuottien lukeminen on salavihkaa muuttunut helpommaksi? Nämä oppimiskokemukset tulevat ainakin ensimmäisinä mieleen.
Suuri osa oppimisen prosessista menee tietysti ohi, koska aina oppiminen ei tarjoa moisia ahaa-elämyksiä. Esimerkiksi lukion matematiikan kursseilta (niin kaukana kuin ne jo ovatkin) muistan selkeitä tajuamisen hetkiä, mutta kielen tai vaikkapa psykologian opiskeleminen ei ainakaan itselleni ole tarjonnut samalla tavalla elämyksiä siitä, että olisin ymmärtänyt astuneeni jonkin oppimisen rajan yli. Sama pätee vaikkapa ruoanlaittoon, jossa en edelleenkään ole mikään guru, mutta kuitenkin rutkasti parempi kuin parikymppinen minä, joka pyöritti ehkä kolmea vakioruokalajia. Se, missä vaiheessa taito ruoanlaitossa on karttunut, on hämärän peitossa, koska hoksaaminen ei ole samalla tavalla mitattavissa kuin vaikkapa matemaattisen päättelyketjun onnistuessa. Ehkä joskus voisikin olla paikallaan pysähtyä ja miettiä, mitä asioita, helposti tai vaikeammin havaittavia, on oppinut viime aikoina ja piehtaroida hetki itsetyytyväisyydessä. Väitän, että aika harva tekee niin.
Millaisia muistoja sinulla on siitä, kun olet oppinut jotakin uutta? Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia!