Yksi lastemme suosikkileikki on tällä hetkellä sellainen, että Pikkutyyppi avaa varoittamatta parvekkeen oven ja kirmaa sinne innoissaan ja pienempi seuraa perässä päätyen kynnykselle heilumaan konttausasentoon. ”Sinä pystyt siihen, Ninnu!” isoveli tsemppaa yhä uudestaan silmät loistaen ja pikkusisko kiljuu riemusta ja horjuu uhkaavasti reunuksella. (Lapsemme nimi ei ole Ninnu eikä Pikkutyyppi kutsu häntä missään muussa olosuhteessa tuolla nimellä.) Riemukas leikki päättyy siihen, että isä tai äiti ryntää salamana paikalle eikä koskaan selviä, olisiko Ninnun rohkeus riittänyt syöksähtää kohti edessä häämöttävää kivilattiaa. Varmaan sekin päivä vielä nähdään.

Lasten riemusta puheen ollen, saimme tällä viikolla isännöitsijältä ilmoituksen, että asumisemme on naapurin mukaan häiritsevää, sillä  lapsemme juoksee, tömistelee ja huutaa kovaäänisesti klo 7-22 välisenä aikana. Aluksi olin asiasta samaan aikaan hirveän pahalla mielellä ja vihainen, mutta miehen soitto isännöitsijälle rauhoitti tilannetta. Isännöitsijä, vanhempi itsekin, oli sitä mieltä, ettei taaperoikäistä voi rajoittaa eikä neuvonut meitä tekemään mitään eri tavalla kuin ennenkään. Silti sapetti koko päivän. Toisaalta se, etteivät he ole pyrkineet kanssamme minkäänlaiseen dialogiin (ellei muutamaa harjan pamausta kattoon ja yhtä vihaista ovelle ilmestymistä ennen hiljaisuuden alkamista lasketa) ja toisaalta oletus siitä, että rajoittaisimme kaksivuotiaan normaalia liikkumista kotonaan. Toki ulkoilemme hänen kanssaan ja pyrimme purkamaan energiaa pihalla kerran, kaksi päivässä. Yritämme muutenkin opettaa toiset huomioivaa käyttäytymistä esimerkiksi  juuri äänenkäytön suhteen, mutta mitä tässä nyt sanoisi. Näytä minulle kaksivuotias, joka liikkuu kotonaan tasaisesti kävellen ja pitää aina volyymistään huolta niin minä näytän sinulle aurinkoiset Helsingin kadut, joissa kaikki noudattavat koronavarovaisuutta.

Isännöitsijä muuten totesi, että koronaeristäytyminen näkyy yleisesti ihmisten aktiivisuudessa naapurivalitusten suhteen. Helppo uskoa, kun jengillä on vähän liikaakin aikaa kuunnella toisiaan. Minä pyrin naapurihuomaavaisuuteen jatkossakin, vaikka en mihinkään uusiin hiljennystoimenpiteisiin ole ryhtynytkään.

Jos naapurien toiminta käy vielä harmittamaan, uusin taktiikkani on kuvitella tv-sarjamainen lakitupakohtaus, jossa naapurit latelevat taaperolle tämän syntejä (ilmapallon jahtaaminen tömistellen, liian innokas reaktio suklaakakkuun) siisteihin pukuihin sonnustautuneina ja kaksivuotias vastaa syytetyn penkiltä Postimies Pate -onelinerein ja puhumalla välillä puupalikasta tehtyyn kännykkäänsä tärkeän näköisenä.

Yritetään pysyä sopuisina, vaikka välillä hampaita kiristääkin. Hyvää pääsiäistä kaikille!