Olen miettinyt viime päivät toistuvasti ihmisten välistä vuorovaikutusta ja etenkin sitä, miksi se menee usein pieleen. Olen möyhännyt ystävän kanssa esimerkiksi siitä, miksi on niin vaikeaa kuunnella toisen ajatuksia empaattisesti sen sijaan että tarjoaisi instant-vastalahjaksi omaa kokemustaan tai neuvoaan. Toisen ystävän kanssa päivittelimme, että parisuhteen riidoista 99% johtuu siitä, että toinen (tai molemmat) on tulkinnut toisen sanomisia oman suodattimensa läpi. Kun sanottua rupeaa yhdessä avaamaan, paljastuu usein, että jossakin kohdassa jokin yksittäinen kommentti on tulkittu eri tavalla kuin se on tarkoitettu ja pikku tuikkuna syttynyt ärsytys roihahtaa kunnon nuotioleveleille. Erään toisen ystävän kanssa taas ihmettelimme, miksi on niin vaikeaa kertoa kumppanilleen, mitä tarvitsee (esimerkiksi vauva-arjessa ”Haluaisin kovasti lähteä uimahalliin tänään.” sen sijaan, että kyräilee mielessään, miksi toi ei tajuu, että mä tarvitsisin nyt kipeesti sitä, että pääsisin uimahalliin, ja sitten aloittaa tästä turhautuneena riidan vaikka tiskeistä.) Mitä tulee vuorovaikutukseen, niin simppeleiltä kuulostavat asiat ovat helposti älyttömän kimurantteja.

Upposin vuorovaikutusaiheeseen nutturaani myöten lukiessani Marshall B. Rosenbergin Nonviolent Communication A Language of Life -kirjan (suom. Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus). Kirja on ollut käänteentekevä erään läheiseni elämässä, ja siksi halusin tarttua siihen silkasta mielenkiinnosta. Kannatti! Vaikka etenkin kirjan alkuosassa oli kohtia, jotka saivat minut suhtautumaan siihen varauksella, oli lukukokemus pelkästään positiivinen. Sain niin moneen arkiseen vuorovaikutustilanteeseen uuden näkökulman, että kirjan sisällöt pulpahtelevat alati mieleeni.

Jos minun pitäisi tiivistää väkivallattoman vuorovaikutuksen (NVC) idea lyhyesti, sanoisin ehkä, että siinä pyritään kohtaamaan toinen ihminen (tai omat ajatuksensa) empaattisesti ja keskittymään hänen kuuntelemiseensa sen sijaan, että tarjottaisiin ratkaisuja tai omaa kokemusta vastalahjaksi. Näin voi ymmärtää toisen viestin, tunnetilan ja tarpeen, josta tuo tunne kertoo. NVC:n avulla voi siis toisen sanomisista ärsyyntymisen sijaan pyrkiä ymmärtämään, mitä tarvetta toinen viestillään yrittää välittää. Palikkaesimerkki: Jos joku kohtelee asiakaspalvelutilanteessa töykeästi, on paljon helpompi olla hermostumatta, jos ajattelee, että tuolla tyypillä on varmaan ollut pitkä päivä ja se haluaisi jo kotiin lepäämään ja siksi ei nyt pystynyt ystävällisempään äänensävyyn. Okei, kirjassa käsitellään paljon muutakin, mutta tämä ajatus nousi mielestäni eniten esille. Siis se, että kaikki olemme samanlaisia tarvitsevia mölliköitä, vaikka emme aina osaa ilmaista tai edes itse tunnistaa, mitä tarvitsemme. Kirjan avulla tuota taitoa voi ainakin harjoitella lisää.

Haluaisin nostaa kirjasta niin monta erillistä kohtaa esiin, että ehkä kirjoitan siitä useamman erillisen tekstin ja keskityn tässä nyt vain kuvaamaan NVC-prosessin eli väkivallattoman vuorovaikutuksen mukaisen lähestymistavan eri kommunikaatiotilanteisiin omana tulkintanani. Esimerkki on siis itse keksimäni pikkulapsiarkeen sopiva kommunikaatiotilanne, ja voi olla, että Rosenberg facepalmaisi sille ihan tuskissaan.

Otetaan vaikka tekstin alussa mainittu tiskiriita, joka voisi mennä vaikka jotenkin näin.

Henkilö 1: Sopiiko sulle, että meen lasten nukkumaanmenon jälkeen KalleVillen kanssa kaljalle?

Henkilö 2: Joo mene vaan. (Kävelee keittiöön.) Huoh, mulla on ollu kyllä raskas päivä. Noi tiskitkin on ollu tossa jo varmaan viikon. Ne tarvis kyllä nyt tiskata.

Henkilö 1: Mä voin tiskata ne myöhemmin. En jaksa nyt, kun tulin just töistä.

Henkilö 2: Niin joo, mäkin oon täällä kyllä tehnyt töitä koko päivän. Mut hei, mee sä vaan kaljalle ni mä voin täällä tiskata ja haaveilla, et joskus pääsis vaikka uimahalliin.

Esimerkkitilanteesta voisi alkaa kehittää kunnon sanaharkkaa, sen voisi ohittaa kyräillen tai sitten henkilöt voisivat lähestyä tilannetta NVC:n avulla niin, että molemmat keskustelukumppanit kokevat tulleensa kuulluiksi. NVC-prosessissa on neljä vaihetta: 1. havainnot, 2. tunteet, 3. tarpeet ja 4. pyynnöt.

Ensimmäisessä vaiheessa tilannetta tarkkaillaan mahdollisimman kritiikittömästi ja puolueettomasti. Toisessa ilmaistaan, miltä tilanne itsestä tuntuu. Kolmannessa kerrotaan, mitä tarpeita liittyy mainitsemaamme tunteeseen ja neljännessä pyydetään juuri sitä asiaa.

Henkilö 2 voisi esimerkiksi itse huomata reagoineensa voimakkaasti tiskiasiaan, lähestyä tilannetta hetken hengiteltyään NVC:n avulla ja sitten palata kommunikoimaan.

2: Hei anteeksi, reagoin aika voimakkaasti. Kun sä sanot, ettet heti jaksa (1), mua harmittaa (2), koska tulkitsen, ettet halua tehdä sitä ollenkaan enkä itsekään jaksaisi (3). Mä taidan olla itekin uimahallireissun tarpeessa (3). Sopisko sulle, että kävisin tänään uimassa ennen kuin lähdet ulos (4)?

1: Joo, tietty. Mee sä vaikka nyt, mä tiskaan kun sä tuut ennenku lähden sinne kaljalle.

Toinen vaihtoehto voisi olla, että henkilö 1 hengittelisi hetken ärsytystään ja palaisi sitten selvittelemään asiaa.

1: Hei mulle tuli mieleen, että sä rupesit puhumaan tiskeistä, kun mä ehdotin meneväni kaljalle. (1) Mua hämmentää ja vähän myös ärsyttää se, että tässä on mun mielestä kaksi eri keskustelua. (2) Sä sanoit, että sulla on ollut raskas päivä. (1) Varmaan tässä on sellainen tilanne, että me molemmat tarvittaisiin jotain omaa aikaa. (3) Sopisiko sulle, että mä menisin kaljalle tänään ja sä uimaan huomenna? (4)

2: Joo, hyvä idea. Mä olisin tosiaan voinut ehdottaa sitä heti. Aloin puhua niistä tiskeistä (1), kun ärsytti jo etukäteen (2), kun mäkin olin haaveillut omasta ajasta. (3) Sopiiko sulle, et tiskataan puoliksi vaik illemmalla? (4)

1: Joo, ja voin mä tiskata yksinkin. Mä en vaan heti töistä tultua jaksa tarttua mihinkään, mitä ei ole pakko tehdä heti.

Saitteko ideasta kiinni? Minusta tuo perusajatus on kerrassaan mainio. Omien tunteiden tunnistaminen ja niiden sanoittaminen ei kyllä ole aina maailman helpoin tehtävä, mutta sillä pääsee jo pitkälle, että keskittyy havainnoimaan sitä, mitä tilanteessa todella sanottiin ennen kuin tekee siitä omia ärsytyksen vääristämiä päätelmiään. Tunne kun pyrkii yleensä voimistamaan itseään, eli jos jo valmiiksi ärsyttää, niin varmasti huomaa ne likaiset tiskit ja muistaa vielä mausteeksi, mitä muuta harmittavaista päivän aikana on tapahtunut.

Parisuhteessa, ja kyllä kaikissa muissakin suhteissa, äärimmäisen hyvä taito olisi osata tunnistaa ja rohkeasti pyytää mitä tarvitsee. Aina sen ääreen ei osaa pysähtyä itsekään, ja sitten saattaa jäädä harmittelemaan jotain ihan epäolennaista, vaikka toiveen toteuttaminen olisi voinut olla ihan mahdollista. Tiedättekö esimerkiksi sen ihmistyypin, joka tokaisee puhelimeen ”No niin, osaat sentään vielä käyttää puhelinta!”-henkisen kommentin ja sillä melkein varmistaa, ettei uutta puhelua tule ihan hetkeen sen sijaan, että toteaisi, kuinka mukavaa ja tärkeää on kuulla soittajan kuulumisia. Kaikilla meillä on omanlaisensa kommunikaation kompastuskivet, luulen. Onneksi näissä asioissa voi kehittyä, ja Rosenbergin kirja on sillä matkalla oiva apuväline.

Nyt kaksivuotias heittelee noppaa tähän näppäimistölle, vaikka pyysin häntä olemaan tekemättä niin. Hän ei vielä osaa sanallistaa, että haluaa äidin huomiota, joten tulkitsen tästä noppailusta, että minua tarvitaan leikkeihin. Mukavaa viikonjatkoa, ja kertokaahan, jos tekstissä oli jotakin tunnistettavaa!