Noin vuosi sitten menehtynyt isäni olisi täyttänyt pari päivää sitten 73 vuotta, ja nyt kun minulla on rauhallinen oma hetki kahvikuppi kourassa, ajattelin näpytellä hänestä talteen joitakin muistoja.

Isä rakasti musiikkia. Parasta oli vääntää volyymit kattoon yhteisillä automatkoilla. Isän oli usein hankala kuunnella kappaletta loppuun, koska hän halusi ehkä ahnehtia tilanteesta kaiken irti ja soittaa minulle mahdollisimman monta suosikkiaan. Biisin kuuntelua säestivät kysymykset ”Kuka tässä on kitarassa? Kuka laulaa?” ja pienet anekdootit yhtyeiden historiasta. Yksi perheemme klassikkotarinoista liittyy siihen, miten isä olisi päässyt Rolling Stonesien kuskiksi silloin, kun he 1965 soittivat Porissa, mutta asian hienoutta ymmärtämätön äitini torppasi asian johonkin älyttömyyteen vedoten, ja nuoret rakastavaiset päätyivät katsomaan kotoisasti Eeroa & Jussia vähän pienemmille lavoille.

Isällä oli ”tämä on nyt näin” -asenne elämän vastoinkäymisiin. Isä sairasti vaikeaa perussairautta, joka hankaloitti elämää monella tapaa. En muista hänen silti koskaan voivotelleen sairauttaan ääneen tai korostaneen sitä, että hänellä olisi hankalampaa kuin jollakin muulla. Näin ei käynyt edes silloin, kun hän sairastui lopullisesti ja sai heti melko huonon ennusteen. Hän oli perinyt ehkä omalta isältään asenteen, jossa tietyt elämän omalle kohdalle tuomat asiat hyväksytään ilman katkeroitumista. Pitkäaikaissairautensa hän käänsi voimavaraksi ryhtymällä yhdistysaktiiviksi ja vertaistueksi muille. Yhdistystoiminnasta tulikin isälle valtavan tärkeä pesti, jonka merkityksen ymmärsin lopullisesti vasta isän hautajaisissa, joissa yhdistysystävät kertoivat isän roolista toiminnassa aina yhdistyksen perustamisesta lähtien. Oli niin mielenkiintoista kuulla omasta isästä aivan uudesta näkökulmasta.

Isä rakasti teoilla. Oletko koskaan kuullut viidestä rakkauden kielestä, jotka kertovat eri tavoista osoittaa rakkautta? Niitä ovat sanat, ajankäyttö, kosketus, teot ja lahjat. Isäni rakkauden kieli oli epäilyksettä tekojen tekeminen. Itse olisin sanojen suurimpana ystävänä kaivannut välillä sanallista tsemppiä, mutta isälle hellien ajatusten sanoittaminen oli hankalaa. Sen sijaan hän siivosi tietokoneeni, täytti bensatankin, näytti parhaat sienipaikat, soitti parhaat biisinsä ja halusi tulla kanssani ostamaan kitaraa.

Isä luki koko ajan. Isä oli dekkareiden suurkuluttaja, enkä parin scifikirjan lisäksi muista muita genrejä hänen kädessään nähneenikään. Hän luki aina sängyssä, ja nukahtamishetkellä naamaan kopsahtava dekkari oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Isä oli loistava Trivial Pursuitissa. Perheen tietovisailupeleissä isä oli yleensä se, joka voitti. (Olemme perheen kesken kuluttaneet eeppisiä tuntimääriä Trivialia pelaten, joten otoskin on suuri.) Muistan sellaisenkin pelikerran, kun isä nukahti kesken pelin pariksi tunniksi (!) ja voitti silti herätessään meidät muut. Kun isä oli jo sänkypotilaana, hyvin sairas ja väsynyt, Trivialin pelaaminen piti meitä kiinni jossakin rakkaassa ja tutussa.

Isä rakasti puujalkavitsejä ja sanojenvääntelyhuumoria. Hänellä oli aimo kavalkadi vakioläppiä, joiden otolliset kohdat oppi tunnistamaan jo ennalta. Tuntuu mukavalta yhä edelleen tietää monessa kohdassa, mitä isä heittäisi juuri tähän tilanteeseen.

Isä ei puhunut pahaa ihmisistä. Vaikka isä ei ollutkaan mikään kehuilla valelija, ei hän myöskään mässäillyt toisten ärsyttävillä piirteillä. Saattoi ehkä heittää joskus jonkin yksittäisen kommentin, mutta ei puhunut rumasti muista.

Isä oli hyvä kuski. Hän ajeli perhettämme ympäri Eurooppaa lukuisilla kesälomareissuilla c-kasettien ja myöhemmin cd-levyjen tahtiin. Isä myös opetti minut ajamaan, mikä ei ollutkaan ihan tuskaton tie, sillä emme sopineet yhdessä ratin taakse. Minusta hän oli ärsyttävä ja nopeasti hermostuva opettaja ja hänestä minä varmasti pököpäinen oppilas, joka ei ymmärtänyt heti ensimmäisestä selityksestä. Tilanne onneksi rauhoittui, kun sain ajokortin, enkä muista isän  puuttuneen ajamiseeni enää sen jälkeen.

Isä rakasti järjestystä. Isän Tekniikan maailmat olivat aina siististi mapeissaan ja kuulakärkiset ja muut kynät huolellisesti omissa lokeroissaan. Isä myös tiesi aina, missä hänen tavaransa olivat ja saattoi olla hyvinkin pikkutarkka joistakin yksityiskohdista. Samaistun tähän ihan täysin, ja huvittuneena olen seurannut, miten Pikkutyypistä on paljastunut ihan yhtä huolellinen henkilö. Legot ja muut tavarat pitää siivota omiin paikkoihinsa ennen nukkumaan menoa ja mandariinin kuoria ei pidä jättää pöydälle lojumaan. Tuffaansa tullut.

Isä oli penkkiurheilija. Meillä katsottiin usein urheilua. Usein minusta tuntui, ettei lajillakaan ollut isälle niin väliä, vaikka selkeitä suosikkejakin oli. Taustalla kuuluva hiihtokisojen tai yleisurheilukilpailuiden äänimaisema tuntuu vielä aikuisenakin tutulta ja turvalliselta.

Isä suhtautui ihanasti vanhemmuuteeni. Äidiksi tultuani isä nautti isovanhemmuudestaan sen, minkä sairastamiseltaan jaksoi. Arvostin suuresti sitä, ettei isä käynyt vauvavuoden tohinoissa tai taaperoarjessakaan neuvomaan minua lapsen kanssa toimimisessa. Kun joskus kiitin siitä erikseen, hän totesi, että ei ole hänen asiansa neuvoa meitä. Tuntui tosi hyvältä tietää, että isä luotti minuun/meihin vanhempina.

Isä arvosti laatua. Isälle oli tärkeää ostaa markkinoiden parasta, ja jos vain joku läheinen tarvitsi jotakin, isä oli valmis viettämään pitkiä aikoja tutkiskellen ja lueskellen erilaisia testejä selvittääkseen, mikä olisi paras hankinta. Vielä viimeisinä elinkuukausinaan isä selvitti minulle huolellisesti tarpeisiini parhaan mahdollisen paistinpannun, jonka tilasin lopulta itse, kun isällä ei ollut siihen enää voimia. Emme ehkä saaneet puhuttua tunteista, joita isän poismenoon liittyi, sillä isä vältteli kaikkea liian herkkiä puheenaiheita, mutta tuo paistinpannu muistuttaa minua pelkällä olemassaolollaan isän rakkaudesta.

Isän kuolemasta on vasta niin lyhyt aika, etten osaa vielä sanoa, missä vaiheessa surutyötä olen. Ainakin nyt tuntui jo hyvältä kirjoittaa isästä. Syntymäpäivän iltana nostimme maljan isän kunniaksi. Voi kuinka me sinua kaivataan.