Palasimme juuri kotiin Suomeen siskoni luota, jonka perheen luona vietimme viimeiset yli kolme viikkoa. Siskoni on asunut aikuisiällään jo useassa eri paikassa Euroopassa, mutta paikasta riippumatta hänen luonaan on aina tuntunut kotoisalta, heti kodilta. Kenenkään muun kotona – omaani ja lapsuudenkotiani lukuun ottamatta – minulla ei ole koskaan ollut yhtä luonteva olla. On vaikea pukea sanoiksi, miten tuttua ja kotoisaa on tuntea toisen aamuäreys, innostumispotentiaali, suostuttelumetodit ja äänensävyt (”Pelataan laululeikkii!”) tai pulikoida tutussa huumorintajussa. On ihanaa selata yhdessä toisen musiikkilistojen Madonna-kansiota ja aprikoida kolmea parasta biisiä ja ylipäänsä sitä, onko reilua (EI!) laittaa valitsemaan kolme parasta sellaisesta lapsuudenajan kavalkadista, jossa melkein jokaiseen biisiin on kerrostunut omaa henkilöhistoriaa. Miten vaivatonta on laulaa Express Yourselfin parhaat kohdat kesken muun keskustelun. Tai avautua kaikesta, mikä ärsyttää. Tai vain tietää jollakin hetkellä, että nyt häntäkin ärsyttää. Tai laulaa joululauluja kun toinen säestää pianolla. Tai mennä toisen kirjahyllylle ja valita sieltä jotakin kiinnostavaa luettavaa. Tai vain olla ja lilluskella siinä tunteessa, että tietää tulevansa hyvin ymmärretyksi ilman lisäselityksiä.

Sanat taas pakenevat, jos edes yritän kuvata, miltä tuntuu katsella omien lasten sisaruussuhdetta, keskinäistä yhteyttä. Miten pienempi ei meinaa saada riemultaan syödyksi, kun isompi tykittää parhaat freestyle höpötyksensä suoraan syöttötuolista. Miten isompi varmistaa, että pienempi otetaan mukaan ulos lähdettäessä. Voisin vain pysähtyä ihastelemaan niitä ilmeitä, joita he vaihtavat keskenään. Miten pienempi ihailee isompaa ja isompi tuntee suurta hellyyttä pienempää kohtaan ja puhuu hänelle omalla äänensävyllään. Heillä on jo omat juttunsa, joihin me vanhemmat emme liity millään tavalla. Kaikki adjektiivit tuntuvat liian latteilta sen herättämien tunteiden kuvaamiseen. Tuntuisipa heistäkin tulevaisuudessa kuin kotiintulolta, kun he pääsevät toistensa seuraan.

Näissä tunnelmissa lainaankin On Beauty -teoksen kirjasta kohtaa, jossa kuvataan sisaruussuhteita. Aloitin ensimmäisen Zadie Smithini lukemisen tällä lomalla, ja nyt sen luettuani olen niin hurmiossa, että seuraavaksi on luettava jokin tietokirja, sillä muuten seuraava kirja todennäköisesti floppaa jo alkumetreillä. Tuntuisi jopa väärältä alkaa heti lukea jotakin muuta. Pakkasin lainakirjaksi silti toisenkin Smithin enkä varmaankaan jaksa odotella kovin kauaa ennen siihen tarttumista. Ihanaa löytää uusi suosikki!

Näin ihanasti Smith kuvaa sisaruutta:

”People talk about the happy quiet that can exist between two lovers, but this too was great; sitting between his sister and brother, saying nothing, eating. Before the world existed, before it was populated, and before there were wars and jobs and colleges and movies and clothes and opinions and foreign travel – before all of these things there had been only one person, Zora, and only one place: a tent in the living room made from chairs and bed-sheets. After a few years, Levi arrived; space was made for him; it was as if he had always been. Looking at them both now, Jerome found himself in their finger joints and neat conch ears, in their long legs and wild curls. He heard himself in their partial lisps caused by puffy tongues vibrating against slightly noticeable buckteeth. He did not consider if or how or why he loved them. They were just love: they were the first evidence he ever had of love, and they would be the last confirmation of love when everything else fell away.”