Jääkaappini ovessa lukee post it -lapulla kysymys: Ilo vai suoritus? Minulla on tapana läimiä oveen ajatuksenpätkiä, joihin haluan palata. Tämä kyseinen ajatus muovautui lukiessani Eeva Kolun kirjaa Korkeintaan vähän väsynyt. Siinä puhutaan kadoksissa olevasta ilosta mutta myös siitä, miten suorittaminen hiipii salakavalasti elämän eri osa-alueisiin ja imee iloa niistä.

Pidin kirjasta valtavasti ja voisin poimia siitä lukuisia kohtia, joille vain nyökyttelin:”Just noin! Vitsit, se on just noin!” Pelkäsin, ettei kirja resonoisi minussa, koska en ole kokenut työuupumusta. Pelko oli turha. Kirja sanoitti monta sellaista miellyttämishaluisen kiltin tytön ajatusta, joita olin itsekin epämääräisesti pyöritellyt, mutta silti niitten lukeminen hiottuina selkeinä lauseina tuntui pysäyttävältä. Miten hyvin ilmaistu! Joku muukin tuntee näin! Kiitos Eeva Kolu, kirjasi oli tärkeä lukukokemus.

Takaisin jääkaapinoven ajatukseen. Tajusin lukiessani, että teen ja suoritan paljon sellaisia älyttömiäkin juttuja, joilla ei ole minulle mitään oikeaa merkitystä tai jotka eivät edes kuulu minun vastuulleni.Tai sellaisia, jotka voisivat tuottaa iloa, mutta joista suorittamiselementti imee sen pois. Annan esimerkin kevyemmästä päästä: Luen selaillen ammattiliittoni lehden, vaikka sen sisältö ei useimmiten kutsu yhtään. Siellähän voi olla vaikka artikkeli jostakin tutusta. Tai jokin tiedonjyvä, jonka juuri tähän hetkeen olisin tarvinnut. Ellen ehdi selailla, asetan sen lukemattomien tai keskeneräisten lehtien lehtikassiin odottamaan, että käyn sen läpi. Mutta minähän en alunperinkään halua lukea kyseistä lehteä! Käytän aikaa siihen jostakin älyttömästä velvollisuudentunnosta. Mitään iloa en siitä saa. Se on vain mekaaninen suoritus.

Suoritan myös esimerkiksi vieraitten tuloa edeltävää siivousta tai mökkireissulle pakkaamista, vaikka itse asiat ovat supermieluisia. Rakastan kun meille tulee vieraita! On ihanaa lähteä mökille! Miksi näitä kivoja asioita pitää edeltää se, että huhkin hermostuneena ääni koko ajan kiristyen ympäriinsä? Kummassakaan ei ole kyse mistään veret seisauttavan vakavasta. Maailma ei räsähdä rikki, jos pasta ei ole aivan al dente tai lattialle on jäänyt legoja. Jos reissukassista jää puuttumaan yksittäinen asia, se harvemmin johtaa minkäänlaiseen katastrofiin. Olen siis yrittänyt kiinnittää noihin hetkiin enemmän huomiota. Kun jotakin hauskaa on tiedossa, voisiko fokus olla suorittamisen sijaan siinä, että jotakin hauskaa tosiaan on tiedossa?

Nämä eivät ole asioita, jotka ”PIM!” muuttuvat heti, kun niihin alkaa kiinnittää huomiota, mutta väittäisin, että muutos voi alkaa jollakin tapaa syntyä siitä hetkestä. En ole enää juuri korottanut ääntä lähtemistilanteissa. Pari kertaa olemme lähteneet liikkeelle ei nyt ehkä hilpeissä mutta ainakin rauhallisissa tunnelmissa. Olen tarttunut imuriin useammin sillä ajatuksella, että onpa kiva laittaa tämä olkkari nyt kauniiksi, kun näemme rakkaita ihmisiä. Olen selannut ammattiliiton lehden kymmenessä sekunnissa tai ottanut sen suoraan kolmevuotiaan saksiaskarteluihin ja siitä paperinkeräykseen. Olen yrittänyt pysähtyä eri kohdissa miettimään, miksi teen tätä juttua? Ilosta vai jostakin ikävästä suorittamisen paineesta? Ajattelenko, että näin kuuluu tehdä, ja jos ajattelen, niin kenen mielestä kuuluu? Mistä olen napannut sen ajatuksen? Tunnenko iloa tai merkityksen tunnetta tämän asian äärellä?

Onni on itselleni tasainen taustatunne. Jotakin, jota liikaa pyörittelemällä se ehkä enemmän etääntyy kuin tulee luo. Kiitollisuutta kokemalla ja kiitollisia ajatuksia vaalimalla muistutan itselleni, että onni on läsnä. Iloa taas voi etsiä vähän kepeämmin mielin sangen arkisistakin valinnoista. Jos iloon kiinnittää huomiota, näkee, miten moni hetki itse asiassa antaa aihetta iloon.

Ilon poissaolo on vakava asia. Tiedän sen, koska isäni menehtyi viime vuonna. Yksi selkeä merkki surussa tarpomisesta on se, että ilo vähenee. Ihminen nauraa vähemmän. Hetkittäin muistan kadehtineeni joidenkin kepeää nauravaista tapaa kertoa juttuja. Miten ryöpsähtelevää iloa! Tuntui etäiseltä, että voisin itse kikatella jonkun toisen juttuja saati sitten jotakin omaa juttuani.

Pikku hiljaa olo on helpottanut. Pystyn tekemään tunnepitoisia asioita, kuten kuuntelemaan rakastamaani musiikkia niin, ettei siitä tule vain surullinen olo. Voin kuunnella Muddy Watersia ja ajatella: Ah, isä niin ilahtuisi, kun tietäisi, että kuuntelen hänen älppäriään äänenvoimakkuutta säästelemättä! Itsekin ilahdun siitä! Tunnen haikeuden läpi iloa.

Ilo on hyvä tavoite. Tunnen riemastuttavaa iloa, kun jahtaan talvikengissään taapertavaa yksivuotiasta ympäri asuntoa ja hän hihkuu ”kaakuun, uudelleen uudelleen!” . Tunnen kutkuttavaa iloa, kun opettelen piirtämään piirtokynällä neulasia tätä tekstiä kuvittamaan. Tunnen lämmintä iloa, kun kolmevuotias pohtii maailmaa ja tekee siitä päätelmiä. Iloitsen siitä, että alan vihdoin päästä kiinni edes yhden prosentin verran siitä, mikä meditoimisen juju on. Iloitsen siitä, että voin pelata tetristä samalla kun keikun tasapainolaudalla. Että olemme keksineet miehen kanssa viettää kotitreffejä aina tiistaisin. Iloitsen lasteni uudesta innovaatiosta, ”naminamileikistä” , jossa läträtään vedellä niin että kaikki vaatteet kastuvat, mutta josta he riemuitsevat niin täysin palkein. Iloitsen siitä, että olen taas ojentanut käteni iloa kohti. Että voin tehdä siitä jääkaapin oveen lapun minua muistuttamaan, ja kirjoittaa virtuaalisen lapun myös tänne muistuttamaan sinuakin.