Vanhempana haluan tehdä vastuullisia ja ekologisia valintoja. Jälkikasvun pukeutumisessa se näkyy eniten siinä, että lähes kaikki lasten vaatteet ovat käytettynä hankittuja. Itse asiassa leijonanosa taitaa edelleenkin olla siskoni lapsen vanhoja, ja nekin ovat useasti heidän ystäviensä vanhoja. Toki olemme joskus tehneet pikahankintoja uutena, jos lapsi on tarvinnut nopeasti sormikkaat tai lippalakin, mutta muuten olen pyrkinyt aina ostamaan kirppiksiltä kaiken ja vielä selvään tarpeeseen, en siksi, että jokin kledju on ihana, vaikka sellaisiakin ostoksia olen tehnyt pari.

Toinen asia lasten vaatevalinnoissa, jossa ekologisuus näkyy, on se, että pikkusisko käyttää meillä isoveljen vanhoja vaatteita. Jos joku on kysynyt lahjaideaa vaikka nimijuhlaan tai syntymäpäiville, olen voinut sanoa, että jokin mekko voisi olla mukava, kun meillä ei ole niitä ennestään, mutta muuten hän rokkaa useimmiten veljen vanhoissa bodyissä ja housuissa.Käytännössä tämä tarkoittaa, että hänellä on käytössään koko värikimara, ja myös sinistä löytyy runsaasti.

Olen huomannut, että tämä pukeutumisperiaate on tullut myös osaksi kuluttajaidentiteettiäni ainakin siinä, etten halua, että lapsillani olisi yllään koko ajan kauden uusimpia trendivärejä ja suosittujen lastenvaatemallistojen uusia malleja. Ihan siksi, että haluan tukea sellaista kuluttamista, jossa hankitaan mahdollisimman paljon käytettynä. Esteetikkona huomaan kivat uudet mallistot, ja syöttäähän somekin niitä verkkokalvoillemme, halusi sitä tai ei, mutta niitä voi vain ihailla, ei tarvitse ostaa. Toki ymmärrän myös, että tilanne on eri sitten kun lapset ovat siinä iässä, että alkavat itse pyytää tietynlaisia vaatteita, mutta yksi- ja kolmevuotiaan kanssa tätä ongelmaa ei ole olemassa. Heille on aika sama, mitkä vaatteet kaapista valikoituvat.

Sen sijaan paine pukea tietyllä tavalla on olemassa, ja se että toimii odotuksia vastaan, on vaatinut jonkin verran asian työstämistä.  Juliaihminen kirjoitti aiheesta taannoin mielenkiintoisesti blogissaan. Ulkonäkö kertoo statuksesta, halusimme tai emme, ja siksi leikkipuistossakin arvioimme toisia vanhempia heidän lastenvaatevalintojensa pohjalta. Muistan itsekin, kuinka kiinnitin entisellä asuinalueellamme huomiota siihen, että kaikilla muilla tuntui olevan Bugaboot, kun me painelimme yli vuosikymmenen vanhoilla Emmaljunga-rattailla – ne olivat muuten mainiot rattaat ne.

Olen siis tietoisesti työstänyt sitä, että minun ei tarvitse ilmaista porukkaan kuulumista hankkimalla tietynlaisia vaatteita tai lastentarvikkeita. Samalla otan sen riskin, että lähetän joillekin ihmisille nuhjuussignaaleja, mutta olkoon, ainakin käyttäydyn arvojeni mukaisesti. Hyvä minä! Löysin kuitenkin kohdan, jossa raja tuli vastaan. Se kohta oli isoveljen vanha hieno kaivurikuvioinen välikausihaalari. Yhtäkkiä tajusin, että minusta tuntuu helkkarin vaikealta pukea pikkusiskoa siihen. Häntä asia ei pätkääkään kiinnosta, hänhän on siis yksivuotias. Autot ovat hänen puheissaan joka päivä. ”Auto tänne!” kuuluu iloinen käsky hänen suustaan lukuisia kertoja päivässä. Silti minua ahdisti kaivurihaalari jo etukäteen. Siispä näppäilin itseni nettikirppikselle ja tilasin sieltä superhienon tiikerikuvioisen välikausihaalarin.

Siellä ne nyt killuvat vierekkäin eteisen naulakossa, kaivurihaalari ja tiikerihaalari. Kumpaakaan ei ole vielä käytetty. Olen miettinyt syitä, miksi kaivurihaalari katkaisi kamelin selän. Esikoisellamme on kauniit paksut vaaleat hiukset ja häntä on sanottu tytöksi hiekkalaatikolla useamman kerran. Onko se haitannut ketään? Ei. Lapsi itse luultavasti innostuisi kaivurin kuvista, joten kyse ei ole siitäkään. Jotenkin tuntuu, että taustalla on häpeä ja ulkopuolelta tulevat paineet. Pelkäänkö, että vaikutan vanhemmalta, joka on niin pihi, ettei edes hanki tytölleen prinsessahaalaria? Pelkäänkö, että rikon liikaa kirjoittamattomia sääntöjä, jos mimmi heiluu tuolla kaivuriasussa? Pelkäänkö tarvetta selitellä? Selittelemään sitä varmaan joutuukin: Kun Iida Åfeldt laittoi Instaan kuvan poikansa ihanasta hiuspinniarsenaalista, hän sai heti happamia yksityiskommentteja aiheesta. Poika ja hiuspinni-innostus ovat selvästi vielä nykymaailmassakin liikaa joillekin.

Mutta tätä asiaahan minäkin juuri haluaisin muuttaa! Siksi tuo tyttölapsenihan tuolla heiluu sinisessä hatussaan. Be the change you want to see in the world, haasteli Gandhi eikä olisi oikeammassa voinut olla. Minähän olen jo luopunut statuksen esittelemisestä uusien trendikkäiden lastenvaatteiden avulla, mitä nyt yksi kaivurihaalari painaa siinä vaakakupissa?

Eeva Kolu hahmottaa uudessa kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt häpeää laatikkona, jonka rakennamme ympärillemme. Laatikko voi olla pieni tai suurikin, mutta yhtä kaikki siitä käsin ”kohtaamme maailman ja muut ihmiset, toimimme ja teemme päätöksiä”. Haluan, että minun laatikkoni ei puristaisi tässä asiassa. Tekisi mieli sanoa, että yksi kaivurihaalari, mitä välii, mutta ehkä tuo haalari johdatti minut tutkimaan omaa häpeäntunnettani ja sitä, mitä haluan kulutusvalinnoillani sanoa. Ehkä se on osa prosessia, jossa alan yhä useammin kyseenalaistaa kuluttamiseen liittyviä uskomuksiani.

Sosiologian professori Terhi-Anna Wilska sanoi Vastuullisuuspodin kulutustottumuksia käsittelevässä jaksossa, että ”suurin osa ihmisen identiteetin rakennuspalikoista nykyisellään tulee kuluttamisesta”. En tiedä, onko asia omalla kohdallani näin, mutta oli kuluttaminen miten iso rakennuspalikka itselläni tahansa, haluaisin, että se palikka näyttää minulta ja arvoiltani eikä ole liian ahdas ja häpeäntunteilla höystetty. Siispä kaivurihaalari, täältä tullaan. Pidän huolen, että sinä saat näkyvyyttä hiekkalaatikoilla ja toimit tervetulokutsuna keskustelemaan kulutusasioista.