Lentokone laskeutuu iltapäivään, vaikka siellä jossain on jo ilta. Lapsi malttaa hädin tuskin pysyä laskun aikana sylissä, ja laulan hänelle kelpo repertuaarin suosikkikappaleita. Matkalla matkatavarahalliin pysähdymme ihmettelemään jokaista ikkunoista näkyvää lentokonetta.

En muista, kummalla puolella rullaportaissa seisotaan. Junan ikkunasta tuijotan jätevedenharmaata taivasta, jota vasten lehdettömät puut kurkottavat. Mietin ystävääni, joka varoitti etukäteen pimeydestä. Ennakkovaroituksesta huolimatta se yllättää, vaikka olemme olleet vain kaksi viikkoa poissa. Istumme miehen kanssa eri paikoissa tavaramäärästä johtuen. Lapsi kysyy junassa aina sen vanhemman perään, jonka kanssa hän ei istu. Tämä on uusi juttu, joka alkoi kaukomailla.

Kotona keitämme itkuiselle lapselle heti iltapuurot. Äiti soittaa ja kyselee matkafiiliksistä heti tuoreeltaan. ”Ysi puol tai kymppi miinus, vaikka en nyt heti keksi, mistä se miinus tulee”, vastaan ja kerron, että olemme menossa iltapalalta suoraan nukkumaan kello kuusi.

Näen unia Japanista, puista ja junista. Aivot käsittelevät aistiähkyä vieläkin. Lapsi herää aamuun kello kaksi yöllä ja päätämme miehen kanssa lusia aamuvuoron yhdessä, koska se tuntuu reiluimmalta. Syömme aamupalan numero yksi. Itkuinen ja väsynyt lapsi reagoi heti, jos toinen meistä katoaa hetkeksi vessaan. Lapsi nukahtaa unille joskus viiden jälkeen. Olemme helpottuneita.

Mies herää puoliuneen noin tunnin jälkeen ja minä jatkan nukkumista puoli kahdeksaan. Kahdeksalta pinnasängystä alkaa kuulua aamuääniä ja aloitamme aamun numero kaksi. Uudet aamupuurot ja vihdoin myös kahvia. Ihailen lapsen pieniä varpaita aamuvaloa vasten ja hän tekee innoissaan huomioita vastapäisen talon antennista. (An-nen-na! An-nen-na!) Lapsi on tyytyväinen oma itsensä, eikä yllätyksekseni ihmettele, kun isä lähtee töihin. Leikimme palikoilla, puran laukkuja ja pyykkään. Jopa syöttötuolin alusen siivoaminen (!) tuntuu mukavalta ja kotoisalta. Kyllä tää väsymyskin tästä.

Japanista päällimmäisenä jäivät mieleen järisyttävä kauneus ja lempeät kohtaamiset ihmisten kanssa. Tuntuu, että tarvitsen vähän toipumisaikaa, ennen kuin osaan sanoa niistä mitään.