Eilen juhlimme ystäväni häitä ihanassa aurinkoisessa säässä ja tanssimme myöhäiseen iltaan. Ne olivat kolmannet hääjuhlat Pikkutyypin syntymän jälkeen ja samalla ensimmäiset, joissa hän ei ollut mukana ja joissa me juhlimme musiikin päättymiseen asti, kun olimme ensin saaneet kuulla, että nykyään välillä pitkät nukutusproseduurit tarvitseva beibi olikin hoidossa ollessaan nukahtanut kuudessa (!) minuutissa. Hääpari liekehti tanssilattialla, pöytäseuramme oli mainiota, tunnelma oli lämmin, bändi soitti hyviä biisejä ja meistä oli ihanaa juhlia pitkästä aikaa.

Tänään kotimatkalla Pikkutyyppi koisaili päiväuniaan ja me keskustelimme sitoutumisesta. Ei niinkään parisuhteeseen sitoutumisesta (vaikka sitäkin sivuttiin) kuin esimerkiksi työelämään ja omiin suunnitelmiin sitoutumisesta. Siitä, miten olemme välillä hakoteillä siitä, mitä haluamme tai mikä tuntuu oikealta, koska meitä ohjaavat omat aikaisemmat valintamme ja sitoumuksemme: ratkaisuihimme vaikuttaa uponneiden kustannusten harha (engl. the sunk cost fallacy).

Rolf Dobelli kommentoi ilmiötä kirjassaan The Art of Thinking Clearly seuraavasti:

”The sunk cost fallacy is most dangerous when we have invested a lot of time, money, energy or love in something. This investment becomes the reason to carry on, even if we are dealing with a lost cause. The more we invest, the greater the sunk costs are, and the greater the urge to continue becomes.”

Arkisesti selitettynä kyse on siis siitä, että jos johonkin asiaan käyttää paljon resurssejaan (esimerkiksi aikaa, rahaa tai vaivaa), sitä hankalampi siitä on luopua, vaikka näkisikin ympärillään merkkejä siitä, että asia ei ole itselle hyväksi tai että parempikin vaihtoehto olisi mahdollinen. Näin päätös luopumisesta siirretään eteenpäin tai hylätään, koska ihminen ei halua myöntää muille tai itselleen, että olisi tehnyt huonon valinnan tai muuttanut omaa ajatteluaan.

En ole nopeiden ratkaisujen tyyppi, ja keksin elämästäni heti useamman esimerkin, jossa olen jumahtanut juuri yllä kuvatun kaltaiseen ajatusmalliin. Olen jatkanut parisuhdetta, joka oli jo henkitoreissaan; pysynyt työssä, joka ei enää tuntunut yhtä hyvältä kuin alussa ja jättänyt vaihtamatta pääainettani toiseen vähän kutkuttavampaan, koska olin jo nähnyt niin paljon vaivaa opintojeni eteen. En surkuttele vanhoja valintojani, koska se veisi hirveästi energiaa ja tein ne sen tiedon ja ymmärryksen varassa, joka minulla sillä hetkellä oli. Valinta on luultavasti ollut valinnanhetkellä oikea, ja vaikka olisinkin voinut siirtyä eteenpäin nopeammin tai valita toisin, minulla oli syy toimia niin kuin toimin.

Nämä kuivuneet ruusunlehdet eivät liity aiheeseen mitenkään. Ellen sitten ala rakentaa aasinsiltaa siihen, että jotkut ihmiset (kuten minä) säilyttävät nurkissaan pölyttynyttä hääkimppuaan, vaikka eivät välttämättä koskaan ihailisi sitä tai pitäisi sitä enää kovin esteettisenä.

Menneiden kaivelun sijaan ajattelen pikemminkin, että uponneiden kustannusten harhan ymmärtämisestä voi olla hyötyä niissä tulevaisuuden (tai nykyhetken) tilanteissa, joissa puntaroi kahden vaihtoehdon välillä tai miettii jotakin uutta suuntaa. Sellaisessa tilanteessa hyötyy siitä, jos uskaltaa kyseenalaistaa omat uskomuksensa ja päällimmäiset tunteensa ja kaivautua rehellisesti niihin syihin, miksi on sitoutunut tekemään jotakin. Myös suoria kysymyksiä tekevät ystävät tai muut läheiset voivat auttaa siinä puuhassa. Omia motiivejaan lähemmin rapsutellessaan ottaa tietenkin sen riskin, että jonkin sitoumuksen ylläpitäväksi voimaksi paljastuukin enää vain velvollisuudentunto, tottumus tai pelko muutoksesta. Toisaalta tällainen paljastus voi toimia hyvänä pontimena muuttaa suuntaa, ja motiivien läpivalaisu on silloin ollut vaivan arvoinen. 

Uskaltaako joku tunnustaa, milloin itse on pitkittänyt muutosta, tai jopa torpannut sen, uponneiden kustannusten harhan takia?