Synnytyskertomus: toinen kerta oli korjaava kokemus

Noin viisi viikkoa sitten ja muutama päivä lasketun ajan jälkeen perheeseemme liittyi neljäs jäsen, iki-ihana vauvannukkainen ja takatukkainen nyytti. Kaikki meni kovin eri tavalla kuin ensimmäisessä synnytyksessä, joten ajattelin kirjoittaa positiivisen kokemuksen muistiin tänne blogiin ja rohkaisuksi jollekin muulle, joka jännittää toista synnytystään. Kun nimittäin purin synnytysjännitystä taannoin eräälle ystävälleni, hän kehotti nerokkaasti muistamaan, että ”kaikki voi muuten myös mennä tosi hyvin”. Se oli kelpo muistutus, vaikka olinkin siinä vaiheessa vielä innokas maalailemaan kaikenlaisia yllätysskenaarioita mielikuvitukseni rehottavalla pensselillä.

Pohjustuksena synnytysstoorille sanottakoon, että ensimmäisestä synnytyksestä päällimmäisenä mieleen jääneet positiiviset asiat olivat Naistenklinikan mainio henkilökunta, mahdollisuus perhepesäilyyn ja imetyksen opetteluun rauhassa sekä tietysti tärkeimpänä se, että lapsemme näki maailman terveenä ja mullisti meidän maailmamme tullessaan. Negatiivisina mieleeni taas ovat jääneet se, miten raastavalta tuntui kuunnella toisten tulevien äitien synnytyskipuja, kun käynnistyksen takia odotin synnytykseni alkua huoneessa muiden mutsien kanssa; se, miten touhukasta kipua ja sekavia pahoinvoinnin muistikuvia seuraavat 13 tuntia olivat siitä hetkestä kun synnytys lopulta alkoi; se, kun lapsen syke lopussa laski ja ajattelimme Jiin kanssa molemmat, että nyt on todella vakava paikka ja hätäännyimme, vaikka kukaan ei meille niin implikoinutkaan ja se, miten repesin sen verran pahasti, että toipuminen kesti pitkään ja edellytti fysioterapeutin jeesiä ja aimo annoksen kärsivällisyyttä.

Nämä kaikki asiat muhivat mielessäni, kun toinen synnytyskerta alkoi lähestyä. Repeämiskokemuksen takia minulle tarjottiin mahdollisuutta pelkopolin visiittiin, mutta olin sitä mieltä, ettei sille ole tarvetta (tosin ehdin epäillä päätökseni järkevyyttä muutamaan otteeseen, kun synnytys alkoi lähestyä). Sen sijaan olin superonnellinen mahdollisuudesta synnytystapa-arvioon ja siitä, että siellä todettiin minun toipuneen täysin ja alatiesynnytyksen olevan paras vaihtoehto. Sekään tieto ei silti rehellisyyden nimissä ollut pelkästään huojentava, sillä olin jotenkin säilyttänyt mielessäni jälkitarkastuksen lääkärin sanat, jotka povasivat minulle sektiota, jos synnytys vielä olisi edessä, ja jouduin vähän käsittelemään sitä tietoa, että tulossa olisikin alatiesynnytys, olkoonkin, että uutinen oli hyvä ja riskit sitä myötä pienemmät. Sanottakoon vielä, että todennäköisyys pahalle repeämiselle on hyvin pieni ja se oli sitä edelleen, vaikka niin oli käynytkin jo kerran. Minulle kävi vain huono tuuri, kun lapsi sattui syntymään pohdiskelijamaisesti nyrkki poskella eikä asiasta ollut mitään viitteitä, kun aloin ponnistaa.

No mutta takaisin tähän toiseen kertaan. Luonto kyllä hoiti tehtävänsä siinä vaiheessa, kun laskettu aika alkoi lähentyä, sillä nahoissani alkoi olla jo niin trooppinen meininki, että ajatus synnytyksestä tuntui koko ajan kutsuvammalta. Kun laskettu aika saapui, tunsin päiväuniaikaan tuttua jomotusta alaselässä ja -vatsassa. Innostuin jo, ”no niin, let’s do this!”, ja päiväunet jäivät sikseen, kun laitoimme sairaalakassiin viimeiset kamat ja itsemme lähtökuntoon. Vaan kyseessä olikin vasta pieni alkujippo, kevyet ja vain miedosti kivuliaat supistukset kestivät kolme tuntia ja lakkasivat sitten täysin. Olin pettynyt ja ajattelin homman lähtevän kunnolla käyntiin sitten yöllä. Ja seuraavana yönä. Ja sitä seuraavana yönä, jona synnytys lopulta alkoi. Kun laskettu aika oli ohitettu, synnytysjännitys oli jo huminaa taustalla ja ”tulis nyt jo!”-mentaliteetti saavutettu.

Synnytys alkoi siis kolmantena yönä lasketun ajan jälkeen. Olimme valvoneet yli puolenyön ja minun oli hankala saada unta. Puoli kahdelta tuttu jomotus palasi alaselkään. ”Nyt tää ehkä alkaa”, ilmoitin Jiille ja päätimme yrittää levätä. Muutaman ensimmäiset supistukset tulivat ehkä vartin 20 minuutin välein, mutta jo alle tunnin kuluttua supistusten välit jäivät alle kuuden minuutin, vaikka kipu ei vielä hirveän voimakasta ollutkaan. Supistukset eivät myöskään kivuliaisuudesta huolimatta olleet niin selvärajaisia, että olisin osannut selkeästi sanoa, missä poltto alkoi ja missä tismalleen päättyi. Tässä kohtaa muistettakoon, että ekalla kerralla synnytys käynnistettiin lääkkeillä, joten sen alkaessa tunsin jo ihan kunnon kipua. Tajusin, etten saisi enää unta ja hain jumppapallon olkkariin, jotta Jii saisi vielä nukkua. Aloin kuitenkin kellottaa polttoja samalla kun heiluin olkkarissa jumppapallon päällä ja katsoin RuPaul’s Drag Racea sellaisissa  neljän tai kahden minuutin pätkissä kuin kulloinkin pystyin.

Neljän aikaa soitin ensimmäisen kerran Naistenklinikalle ja ilmoitin, että mielestäni synnytys on käynnissä. Kerroin myös, että supistuksilla ei ollut ollut pitkiä välejä enää ensimmäisen tunnin jälkeen, vaan ne tulivat 2-5 minuutin välein. Ohjehan toisen kerran synnyttäjälle on, että kun supistukset ovat sekä kivuliaita että säännöllisiä ja niiden väli on 10 minuuttia,on aika ottaa yhteyttä synnytyssairaalaan. Sieltä vakuuteltiin, että koska välit eivät ole säännöllisiä, ei kiirettäkään vielä ole. Mahdottomana ei pidetty sitäkään, että supistukset vielä lakkaisivat. Itse en kylläkään yhtynyt tähän mielipiteeseen enkä toivonut tilanteen rauhoittumista pätkääkään.

Tunnin päästä soitin samaan paikkaan, en siksi että supistukset olisivat olleet säännöllisiä, vaan koska kipu alkoi napakoitua ja kysyin, voisinko lähteä sairaalaan.”Tule vain, jos susta tuntuu, ettet enää kestä kotona”, oli arvio. ”Kyllähän mä vielä kestän, mutta en haluaisi olla ihan kaksinkerroin taksissa”, totesin ja päätimme Jiin kanssa, että lähdemme matkaan. Äitini oli meillä kylässä ja valmiina hoitamaan Pikkutyyppiä poissa ollessamme, joten lähteminen ei vaatinut sen suurempia krumeluureja. Jii keitti aamukahvit itselleen ja kerroin äidille, että nyt alkaa tapahtua. Puoli kuuden maissa lähdimme taksilla kohti Naistenklinikkaa.

Ennen taksia vietin viimeiset supistukset jo tiiviisti siten, että keskeytin pakkauspuuhat ja keinuttelin jumppapallon päällä keskittyneesti. Taksimatkan ajaksi supistukset kuitenkin rauhoittuivat ja ehdin jo ajatella, että lähdimme liian aikaisin ja kuinka pyllystä on, jos koko supistelu lakkaa ja joudumme takaisin kotiin. Vaan huoli pois, perillä Naistenklinikalla kätilön saapumista odotellessa nojailin jo sohvaan kaksin kerroin ja otin jumppapallon heti puheeksi tutkimushuoneeseen mentäessä. Juttelimme tovin ja kätilö tsekkasi tilanteen: kuusi senttiä auki ja siirtyminen synnytyssaliin oli edessä heti miten. Kerroin toiveeni ilokaasusta ja epiduraalista ja sitten mentiin. Olin iloinen, kun pystyin kävelemään synnytyssaliin omin jaloin, sillä jostain syystä synnytysjännitysskenaarioitteni listaan kuului myös epämiellyttävä mielikuva siitä, että minua ajellaan pyörätuolilla hirveissä tuskissa saliin.

Matka synnytyssaliin eteni hitaasti, koska supistuksia oli tiheään. Jii painoi niiden ajan alaselkääni kuumavesityynyllä, mikä helpotti kipua huomattavasti. Synnytykseni ehkä epämiellyttävin kohta oli tuon kävelymatkan lopussa, kun kipu koveni ja nojasin seinään ulisten tuskasta. Tuskaisimpana muistamani supistuksen jälkeen saavuimme synnytyssaliin ja kätilö tarkisti taas tilanteen: homma eteni vauhdilla ja olin yli kahdeksan senttiä auki. Sain ilokaasunaamarin ilokseni (heh) heti käyttöön ja kätilö kertoi samalla, ettei epiduraalia ehditä enää laittaa, koska lapsi syntyy ihan kohta. ”Mutta ethän sä sitä tarvitse. Tää menee tosi hienosti”, rohkaisi kätilö. ”Ai en vai”, hönnistelin ilokaasun hömelöittämänä, mutta en kokenut minkäänlaista paniikkia. (Yhdessä synnytysjännitysskenaariossani pelkäsin juuri sitä, ettei kipua ehditä lääkitä ja ajatus oli hyvin kuumottava.) En oikein ehtinyt siinä puntaroida asian tolaa kovin syvällisesti, mutta koska ponnistaminen oli niin lähellä, järkeilin että vaikka kipu kohoaisi mihin mittoihin, homma olisi varmaankin melko nopeasti ohi. Asia oli sillä käsitelty ja sain heti ohjeen, että saan alkaa ponnistaa kun ponnistututtaa. Tunsin ponnistustarvetta etäisesti jo synnytyssaliinkävelyreissun loppumetreillä, joten epämääräinen olo eteni kunnon tarpeeksi alle viiden minuutin, ja sain luvan alkaa työntää.

Ponnistusvaihe kesti kymmenen minuuttia ja muistan siitä ainakin sen, että pidin ilokaasun visusti saatavilla ja että tunsin kaiken paljon selkeämmin kuin ekassa synnytyksessä, jossa epiduraalilla oli näppinsä pelissä siinä, mitä tunsin. Yllättäin tämä selkeästi tunteminen oli mielestäni kuitenkin hyvin positiivista ja loi tunteen, että hallitsin hommaa ja ponnistusten suuntaa paljon enemmän kuin viime kerralla. Ponnistusten välillä havahduin yhtäkkiä siihen, että eihän meitä ole salissa kuin minä, kätilö ja Jii, ja hätäännyin. Onko talossa niin kiire, ettei kukaan ehdi paikalle auttamaan? Olihan viimeksikin paikalla kokonaista kolme kätilöä ja lääkärikin kävi kääntämässä pariin otteeseen. ”Eikö tänne tuu ketään muita?” esitin huolestuneena. ”Kenet sä tänne haluaisit?” kysyi kätilö niin kasuaalisti ja huolettomalla äänellä, että tajusin kaiken menevän suunnitelmien mukaan. Muutaman ponnistuksen kuluttua mulla oli jo pieni ja äänekäs vauvani sylissä. Hän päästikin ilmoille sellaiset tarmokkaat porut, että tiesin jotenkin heti kaiken olevan hyvin ja itkin itsekin onnesta sellaista helpottunutta itkua, joka kumpuaa jostakin syvältä ja kuulostaa omaan korvaan jotenkin erilaiselta kuin arki-itkut.

Toinen kätilö liittyi seuraamme hoitamaan syntymän jälkeiset toimet ja synnytyksen hoitanut kätilö neuloi muutaman tikin, kun ensin olin helpotuksekseni kuullut, että tällä kertaa vahingot olivat minimaaliset. Fiilistelin paitani alla räpisevää pientä ihmisenalkua samalla kun Jii ilmoitti perheillemme, että lapsi oli saapunut. Kukaan ei ollut ehtinyt pyöriä jännittyneinä ympyrää, koska tällä kertaa kaikki meni niin nopeasti, ettemme ehtineet edes ilmoittaa tilanteen etenemisestä. Synnytyksen hoitaneen kätilön työvuoro päättyi ja hän tuli vielä onnittelemaan ja halaamaan. Yritin kuorruttaa hänet kiitoksilla niin ylitsevuotavasti kuin vain suinkin osasin.

Noin tunnin päästä lapsen syntymästä kävelin jo itse vessaan ja suihkuun. Tuulettelin mielessäni riemukkaasti: Tässä mä vaan suihkuttelen ja hoidan vessahommat ilman hirveää pelkoa siitä, mitä down there tapahtuu. Olo ei ollut lainkaan sellaisen haavoitetun eläimen olo, mikä seurasi ensimmäisen synnytyksen jälkeen melko pitkään. Riemua aiheutti myös se, että perhepesästä oli vapautumassa meille huone, jonne pääsisimme taksilla, kun synnytyksestä olisi kulunut tietty määrä tunteja. Kun minulta kysyttiin arvosanaa synnytykselle, annoin täyden kympin, koska olisi tuntunut oudolta väen vängällä keksiä kokemuksesta jotakin parannettavaa. Kaikki kävi hurjan nopeasti, tunsin olevani hyvissä käsissä ja korkean kivun vaihe oli hämmästyttävän lyhyt.

Tarinan opetus itselleni on se, että silloin kun mielikuvitus rakentaa kaikenlaisia itsensäpelotteluskeemoja, kannattaa pitää mielessä se mahdollisesti todennäköisin skenaario, että kaikki menee ihan tai jopa erittäin mallikkaasti. Synnytyksestä toipuminenkin on ollut aivan erilaista kuin ekalla kerralla, sekä fyysisesti että henkisesti. Osaan arvostaa tätä erilaista kokemusta ja tunnen siitä suurta tyytyväisyttä joka päivä. Enemmänkin, tuntuu jopa, että kätilöni sanoin toinen synnytys oli korjaava kokemus, joka pehmentää jotenkin muistoa siitä ensimmäisestä. Lapsi, joka jatkossa kantaa blogissa työnimeään Tirppa, syö ja kasvaa hienosti ja on muuttanut arkemme koreografioita uuteen uskoon. Mutta kunnon Tao Tao -lopetuksen mukaisesti, siitä lisää jonain toisena kertana.