Vähä vähältä paremmin – eli miksi oppimista on välillä niin hankala hahmottaa
Kokeilin juhannuksena mökillä itselleni jotakin ihan uutta: suppailua eli SUP-laudan kanssa melomista. Touhu näyttää hauskalta ja minussa heräsi heti halu päästä harjoittelemaan. Tällaisissa tilanteissa innostukseni ei kuitenkaan ole laatua ”Jee, uusi laji! Näyttääpä kivalta, nyt kokeilemaan!” vaan pikemminkin ”Jee, uusi laji! Tuo on varmaan vaikeaa minulle, mutta haluaisin kokeilla. Varsinkin, jos kukaan ei näe.” Sinänsä pöljää, sillä olen aina harrastanut liikuntaa jossakin muodossa, mutta väitän, että viimeistään koulun liikuntatunnit ovat lyöneet liikkujaminäkuvaani sellaisen leiman, että olen kömpelö ja surkea räpiköijä, jonka kannattaisi pysyä reippaassa kävelyssä ja ehkä joskus kokeilla jotakin zumbaa tai muuta rentoa. Ja voi pojat, että olenkin taistellut sitä sisäistä ääntä vastaan, joka väittää, että minun on noloa juosta tai vaikka osallistua työpaikan johonkin höntsäurheiluun, koska en ole tarpeeksi hyvä.
Liikkujanitsetuntoni ruotuun asettaminen alkoi jo ala-asteella, jossa liikuntatunneilla kävi hyvin selväksi, ketkä olivat niitä osaajia ja keitä ope pukkasi pyllystä, että he onnistuisivat edes jotenkin tekemään kiepin tangolla ja saisivat onnistumisen kokemuksen. Onnistumisen kokemuksen sijaan koko touhu tuntui nöyryyttävältä ja osoitti alhaisen paikkani liikkujien hierarkiassa. Aivan kuin oppilaiden itse tekemät jaot pesäpallojoukkueisiin eivät olisi sitä jo osoittaneet viikko toisensa jälkeen! Puhumattakaan niistä yläasteella esitellyistä taulukoista, joiden avulla sai verrata omaa ketteryyttään, venyvyyttään ja voimaansa kaikkien Suomessa olevien samanikäisten tyttöjen tuloksiin. Ai että hiveli itsetuntoa huomata olevansa pohjakastia siinäkin porukassa! Ahaa, olen Suomen kaikista teinimimmeistä epänotkeimpien köntysten joukossa, ai kuinka kiva! Tästä saankin motivaatiota treenata kahta hurjemmin! Ei muuta kuin motivaatiomeemejä kehiin! Sweat is just fat crying ja muuta shittiä. (Okei, ei silloin ollut mitään motivaatiomeemejä vielä. Ja okei, normaalipainostani huolimatta pidin itseäni pullukkana, eikä sillä kai ollut suurempaa tekemistä koululiikunnan kanssa, mutta ehkä pohdin teini-itseni kehonkuvaa joskus jossakin toisessa tekstissä.)
Olen monesti miettinyt, miten paljon pahempia jälkiä liikuntatunnit olisivat itsetuntooni jättäneet, jos koulu olisi ollut minulle muutenkin rankkaa. Nythän minun on täytynyt vielä aikuisiälläkin koota ja keräillä uuteen järjestykseen ”vain” liikkumiseen liittyvän itseluottamuksen palasia. Miltä kokemukset olisivat tuntuneet, jos olisin muutenkin ollut heikko koulussa tai minulla ei olisi ollut kavereita? En edes uskalla ajatella. No, siinä mielessä koululiikuntakokemukseni ovat lisänneet empatiakykyäni, että ymmärrän melko hyvin esimerkiksi niitä, jotka ymmärtävät Suomen peruskoulu- ja lukiopohjalta englantia mainiosti, mutta eivät kerta kaikkiaan saa sanaa suustaan. Kokemus on varmaan melko lähellä sitä jossakin pinnan alla kuplivaa häpeän tunnetta, jonka koen aina tilanteessa, jossa pääsen/joudun kokeilemaan jotakin uutta lajia tai lähden juoksemaan lenkkipoluille juoksutrikooreippailijoiden sekaan.
Ah, mutta nyt hairahduinkin alkuperäisestä aiheesta muistelemaan peruskoulun liikuntaa, vaikka oppimisesta siinäkin toki oli kyse – myrkyllisiin ajatusmalleihin oppimisesta. Mutta takaisin SUP-lautailuun. Uskaltauduin laudan päälle ensin polvilleni enkä ensimmäisellä kerralla osannut ohjata. Toisella kerralla seuraavana päivänä olin jälleen polvillani, mutta osasin jo ohjata lautaa. Kolmantena kertana seisoin jo laudalla huterasti ja liikuin jonkin aikaa ennen kuin molskahdin veteen. Neljännellä kerralla seisoin koko suppailun ajan ja tein kaksi kierrosta onnistuneesti sillä tavalla kuin suunnittelinkin. Kokeiluista jäi hyvä mieli ja aion kokeilla uudestaankin.
Jäin miettimään oppimista. Joku muu, esimerkiksi skeittaamista harrastanut Jii, haltsasi SUP-lautailun melko hyvin jo ensimmäisellä kerralla, minulla meni neljä ehkä viiden, kymmenen minuutin pituista kokeilukertaa. Kuitenkin oppimista tapahtui todella nopeasti ja edistyminen oli käsin kosketeltavaa. Miksi en alun epävarmuuksissani muistanut, että harjoitellessa oppimista tapahtuu melkein väkisinkin? Tai ehkä jossakin takaraivossa muistinkin, kun halusin yrittää uudestaan, mutta en tietoisesti muistanut tai tsempannut itseäni. Nyt tsemppaan tässä jälkikäteen, ja tsemppaan muuten sinuakin, joka luet tätä ja haluaisit kokeilla jotakin uutta. Oppiminen on siitä todella palkitsevaa, että sitä tapahtuu kun vain uskaltaa kokeilla. Se ei ole kaikkien taitojen kohdalla niin näkyvää kuin ehkä SUP-lautailun aloittamisessa, mutta sitä tapahtuu silti. Kun teet jotakin kiinnostavaa, oppiminen voi lähteä villisti rönsyilemään kuin sivutuotteena.
Toinen viimeaikainen oppimiskokemukseni liittyy ruoanlaittoon. Teen perheelle ruokaa aika lailla joka päivä, ja yhtäkkiä viime kuukausina olen havahtunut siihen, että on monta ruokalajia, joiden suhteen minun ei tarvitse enää ajatella. Etenen työvaiheesta työvaiheeseen luonnikkaasti ja korvaan tai jätän pois ruoka-aineita melko surutta ilman epäilystä siitä, meneekö koko homma plörinäksi. Itsevarmuuteni ruoanlaittajana on lisääntynyt. Huomaan sen siitä, että ennen en todellakaan ollut mikään soveltaja kokkaajana, vaan yritin noudattaa ohjeita tarkasti ja myös tarvitsin ohjetta moneen ruokalajiin. Tiedän, että jotkut ovat luonnostaankin hellan äärellä rentoja kokeilijoita, mutta itse olen nähnyt ainesosalistan olevan pikemminkin hienovarainen korttitalo, joka vääjäämättä romahtaa, jos uskallan vaihtaa persiljan johonkin toiseen yrttiin tai korvata chilijauheen paprikalla. Ihan älytöntä, toden totta, mutta tuollaista se on, jos on epävarma eikä kovin kokenut jonkun asian suhteen.
Elämäni ehkä toinen tai kolmas kesäkeitto onnistui mainiosti, kiitos uuden sadon kasvisten. Olen muuten usein nolona myös blogin kuvista, koska otan ne ne vain kännykällä enkä usein ole kovinkaan tyytyväinen lopputulokseen. Silti niidenkin suhteen tapahtuu hidasta kehitystä, väkisinkin.
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten kaikilla tekemillämme asioilla on kumulatiivinen vaikutus. Valintamme lähtevät kertautumaan, ja niiden merkitys elämässämme kasvaa. Samalla periaatteella tekemällä ja toistamalla oppii. Jos ajattelet, ettet osaa piirtää vaikka haluaisitkin, niin kannattaa tarttua lehtiöön heti kun tuntuu siltä. Miettimättä, mitä joku muu osaa tai miten naapurin Kalle-Anneli tekisi tämänkin paremmin. Ohjeena tämä on maailman ilmeisin ja kuulostaa lähinnä self help -paasaukselta, mutta silti siitä pitää välillä muistuttaa itseään.
Siispä kun taas tänään kapuan SUP-laudan selkään, muistelen sitä, että horjuvakin suppailija oppii tuhatkertaisesti enemmän kuin se, joka ei uskalla edes kokeilla.
