Vapunjälkeisajatuksia

Vapunaaton piti olla ihan normaali päivä. Mies lähti töihin, minulla ja vauvalla oli lounastreffit ystävän ja taaperoystävän kanssa. Ei tuntunut vielä ihan vapulta, mutta lounas oli runsas ja herkullinen, ja otimme lasit viiniä. Lapsi oli liekeissä jogurttivälipalasta ja vaati äänekkäästi innostusmuristen lisää, niin että kaikki muutkin kuulivat. Tarjoilijat tulivat ilahduttamaan lapsiamme ja puhaltelemaan saippuakuplia heidän ihastuksesta jähmettyneiden kasvojensa edessä. Kävelimme auringonpaisteessa vaunutellen kotiin ja paljastin ystävälleni, miten bloginpitäminen on niin jännää ja kamalan ujostuttavaa ja samalla ihan superinnostavaa, ja sain aimo annoksen vertaistukea ja kannustusta. Toinen ystävä laittoi viestiä, kutsui itsensä kahville myöhemmin iltapäivällä ja lupasi tuoda kuohuvaa mukanaan. Ilahduin ja kutsuin heti lounasseuranikin mukaan.

Lapsi heräsi päiväuniltaan ja pääsi vielä konttaamaan pitkin pihaa. Ennen olisin rientänyt kotiin siivoamaan paikkoja ja laittamaan serpentiiniä kattoon, mutta nyt tuntui hauskimmalta katsella, kun lapsi kuopi toppatöppösellään hiekkaa ja merkitsi reviiriään tehden aina uusia kuoppia. Useampi naapuri pysähtyi juttelemaan ja sovimme yksien kanssa treffit viikonlopulle ja toisen kanssa ihmettelimme sitä, miten sinnikkyydellä pääsee pitkälle, vaikka terveyttä koeteltaisiin. Kolmansien kanssa toivottelimme vappuja.

Kotona siivosin ajelehtivat vaatteet puolipitoisten koriin (nerokas keksintö!) pois näkyviltä, pyyhin pöydän, hain esille kuohuviinilasit ja keräsin leluista suurimmat pois lattialta. Koti oli valmis vappua varten. Ystävät tulivat ja toivat vapun tullessaan. Söimme munkkeja ja katselimme lasten touhuja. Omamme nousi seisomaan kirjahyllyä vasten ja innostusmurisi riemusta. Olin kiitollinen siitä, että nuo ihmiset olivat siinä ja kaikki oli kohdallaan.

Vapunpäivänä meidän piti aktivoitua aikaisin ja mennä naapuriin pitkälle brunssille. Minun piti valmistaa jotakin innovatiivista salaattia tankoparsoista, kaivaa edes vähän serpentiiniä jostain ja puhaltaa ilmapalloja. Lapsi nukkuikin valtavan pitkät aamupäiväunet, ja koska oli ollut minun vuoroni herätä aamulla, mies antoi minun nukkua univelkoja samalla kun lapsi nukkui päiväuniaan. Mies herätti minut syvästä unesta lapsen vielä nukkuessa ja luulin unesta sekaisena hetken, että kyseessä on jonkun syntymäpäiväyllätys, kun hän viittoili minua olemaan aivan hiljaa. Ehdin juuri tajuta heränneeni, kun lapsikin jo havahtui uniltaan. Yritimme lähteä kiireellä ja parsasalaatti sai jäädä. Nappasin mukaani aattoiltana puhaltamani kaksi ilmapalloa ja keksin meille hassut hatut.

Olimme melkein tunnin myöhässä alkuperäisestä aika-arviostamme ja saapuessamme vihdoin naapuriin, ikkunasta kuului jo määrätietoisesti: ”Meillä on nälkä, nyt nopeasti sisälle!” Ruoka saatiin pöytään ja kattaus oli aivan hyvä ilman parsaakin. Sima maistui simalle, munkit munkille ja olo tuntui vapulta, vaikka ympärillä ei ollut ketään hyörimässä piknik-huopineen ja heliumpalloineen. Lapset nukkuivat vuorotellen päiväunia ja me loikoilimme sohvilla ja lattioilla vatsat pinkeinä. Tunsin jälleen kiitollisuutta siitä, että vappu järjestyi mainiosti ilman eeppisiä etukäteissuunnitelmia. Asiat usein järjestyvät ilman ylimääräistä stressaamistakin.

Serpentiinit löytyivät myöhemmin tätä kuvaa varten.

Noin vuosi sitten istuin ystäväni E:n kanssa brunssilla ja avauduin siitä, mitä tapahtuu, jos kukaan ystävä ei haluakaan nähdä mua enää sitten, kun meillä on vauva. Jos kukaan ei enää kerro mulle mitään tai usko, että haluan puhua mitään muita kuin vauvajuttuja. Näin jälkeenpäin jo hymyilyttää. Noinko paljon luotin omiin rakkaisiin tyyppeihini? Vaikka ei kyseessä kyllä oikeasti ollut luottamuspula, vaan epätietoisuus siitä, mitä tuleman pitää, toi pintaan kaikenlaisia epämääräisiä pelkoja. Ennen hyppyä tuntemattomaan saattaa pelätä vähän urpoja asioita.

Tältä tuntuu vatsassa, kun julkaisen uuden postauksen.

Samalta on tuntunut blogihaaveenkin kanssa. Että en kehtaa kertoa kenellekään, että haluan jonkun kanavan kirjoittaa minua kiinnostavista asioista. Että en kehtaa julkaista mitään tekstiä, koska kuitenkin joku saattaa lukea (Apua, joku saattaa lukea!) jonkun ajattelemattoman sanavalinnan pahat mielessään ja sitten ajatella, että olen hirveä ihmishirviö. Noinko paljon luotin ihmisten hyväntahtoisuuteen? Vaikka ei kyseessä taaskaan ollut luottamuspula, vaan epämääräiset pelot siellä vain kolkuttelivat ja kertoivat, että olen niin nolo, ettei kannata julkaista lausettakaan.

Tältä tuntuu vatsassa, kun joku kommentoi tai tykkää.

Teksti ei pääty nyt ylevästi siihen, miten viikon blogia pidettyäni mikään ei ujostuta enää yhtään ja muistinkin olevani galaksin itsevarmin ihminen. Sen sijaan haluan sanoa kiitoksen niille, jotka ovat käyneet lukemassa ja kommentoimassa tai tykkäämässä tähänastisista teksteistä. Sillä on ollut valtavan suuri merkitys juuri tässä uskalluksen kynnyksellä, ja mulle on tullut tervetullut ja vielä aiempaakin innostuneempi olo. On oikeastaan aika mehukas tunne, että jännittää, mutta tekee silti. Sitä tunnetta haluan tässä blogissa vaalia.