Vetkuttelusta ja itsensä epäilemisestä
Törmäsin muistiinpanoihini kahden vuoden takaa. Olin listannut projekteja, joista haaveilen ja joihin minua innostaisi ryhtyä. Ykkösenä komeili idea blogista, joka käsittelisi esimerkiksi kulutuksen vähentämistä, olennaiseen keskittymistä ja mitä tahansa sillä hetkellä mietityttävää ja inspiroivaa.
Olin yllättynyt löydöstäni. Kuvittelin nimittäin, että idea on pyörinyt muutamia kuukausia mielessäni sen jälkeen, kun vauvamme viime kesänä syntyi ja aloin ahdistua yhä syvemmin kuluttamisesta aktiivisesti miettiä ympäristöystävällisempää elämää ja ajankäytön priorisoimista. Olin kuitenkin hillonnut samaa unelmaa todistettavasti jo ainakin kaksi vuotta ryhtymättä toimeen. Tai olenhan minä suunnitellut. Olen suunnitellut ja pyörittänyt jutunaiheita vaunulenkeillä ja innostuneesti lukenut toisten blogitekstejä ajatellen, että tällaisista asioista minäkin haluaisin kirjoittaa, kuitenkaan ryhtymättä toimeen.
No mikä siinä sitten maksaa? Samaa haluaisin kysyä itseltänikin, vaikka tiedänkin vastauksen. Minua on pidätellyt itsekritiikki, pelko omien ajatusten jakamisesta ja siitä, että kaikki minua kiinnostavista aiheista on jo kirjoitettu muualla. Onkin varmasti turvallisinta jatkaa ideoiden hiomista vielä muutama vuosi, on sisäinen ääneni kehottanut. Tietysti olen myös kertonut itselleni, että on ihan todennäköistä, että innostukseni lopahtaa, joten miksi edes avata läppäriä.
Tämä kaikki on tietysti ovelaa itselleen valehtelemista, ettei vain tarvitsisi uskaltaa lähteä koko hommaan. Uskon, että kyseessä on harmittavan yleinen ilmiö: Pettymysten pelossa ihminen lyttää omat ideansa silloinkin, kun asiaa olisi suorastaan naurettavan helppo kokeilla käytännössä (vrt. blogin pitäminen). Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, omien unohtuneiden muistiinpanojeni käyntiin potkaisemana. Päätin, että vain kokeilemalla voi selvitä, onko tämä minusta niin mielenkiintoista ja innostavaa, kuin olen viimeiset kaksi vuotta uumoillut.
Minkä idean toteuttamista sinä olet viivytellyt viime kuukaudet?