Itkuja varten on ihmisen silmät

Hei,

tähän viikonloppuun on mahtunut tunteita äärilaidasta toiseen. Perjantaina ja lauantaina olin ulkona syömässä hollantilaisen au pair kaverin kanssa, kun saksalaiset au pairit lähtivät keskenään Portoon viikonloppureissulle. Olimme hollantilaistytön kanssa molemmat vähän äimistyneitä saksalaisten käytöksestä, menivät jo toisen kerran Portugalin reissulle kutsumatta meitä paria toisesta maasta tulevaa mukaan. Tää on yksi niistä hetkistä, kun konkretisoituu se, miten ei välttämättä oo kauheen kiva asia kuulua au pair porukassa kansallisuutensa osalta selkeään vähemmistöön. Tulevien au pairien kannattaakin mielestäni vakavasti pohtia isompaan kaupunkiin menemistä välttääkseen tämän tyyppistä porukasta ulossulkemista. Eräs entinen koulukaveri on au pairina Madridissa ja sieltä löytyy paljon au paireja useista eri maista. 

Onneksemme ollaan hollantilaistytön kanssa hyviä kavereita ja meillä oli tosi mukava viikonloppu. Käytiin esim. lauantaina syömässä mereneläviä Pontevedrassa Casa Fidel O’ Pulpeiro -ravintolassa ja ruoka siellä oli aivan mahtavaa. Myös palvelu oli asiallista ja ystävällistä, tarjoilija opasti meitä mielellään valitsemaan espanjankielisestä menusta parhaat annokset. Ravintola on rankattu tripadvisorissa Pontevedran kuudenneksi parhaaksi ja se kyllä ansaitsee sijoituksensa.

Sunnuntai, eli isänpäivä, sujuikin sitten suht rauhallisissa tunnelmissa iltaan asti. Katteltiin perheen kanssa leffoja ja host-äidin äiti tuli syömään ja viettämään aikaa meidän kanssa. Valitettavasti illalla sain sydäntä särkevän tiedon Suomesta: mun kani kieltäytyi syömästä ja juomasta ja oli tosi apaattinen. Vanhempani veivät sen eläinlääkäriin, ja valitettavasti Pokon kunto romahti siellä. Sen sydän petti. 

Poko ehti jo yhdeksän vuoden kunnioitettavaan ikään, muutaman kuukauden päästä olisi ollut 10 vuotta. Tunnen väistämättäkin pahaa omatuntoa siitä, että hylkäsin sen viimeiseksi kahdeksi kuukaudeksi. Toki tiesin, että kani on jo vanha, mutta uskoin ja toivoin ettei kuolema tapahtuisi näiden kolmen kuukauden aikana kun olen Espanjassa. Oon kuitenkin tyytyväinen siitä, että sen kuolema oli kivuton ja mun vanhemmat oli sen vierellä loppuun asti.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoo se maahan, on multaa.
Näet sen silti kukkana aina,
muistot on kalleinta kultaa.

RIP