Ennen romanhdusta

Aloitan tätä postausta vähän eri kantilta – tämä on rehellinen kertomus siitä, miltä tuntuu tulla äidiksi kaukana omasta suvusta ja olla ilman turvaverkkoja vieraassa maassa. Ja minkälaiset ovat olleet sen yksinäisyyden seuraukset. 

Oman äidin ja perheen ikävä on kova – erityisesti silloin kun kokee olevansa yksin vaikka lähellä onkin aviomies sekä hänen perheensä. Eivät he ymmärtänyt ajallaan minkälaista tukea nuori äiti olisi tarvitsenut – ja heillä oli toki omat ongelmansa eikä välttämättä muuta olisi voinut pyytääkään. Yritin itse selvitytyä koska näin on täällä tapana – hinta oli kuitenkin kova. 

2012 tulin vahingossa raskaaksi – vaikka oli ollut kierukka yli vuoden – ja kun kerrottiin siitä puolisoni äidille, häneltä tulevaa reaktiota en olisi osannut odottaa. Hän suorastaan moitti ajatuksen, että olisin pitänyt vauvani, osittain siitä syystä että hän itse oli aikoinaan joutunut tekemään abortin samanlaisessa tilanteessa – silloin lääkärit eivät antanut kierukkaraskauksille kauheasti toivoa – ja osittain siitä syystä, että vauvanalulla oli jo kaksi isoveljeä, suhteellisen lyhyellä ikäerolla syntyneitä. Silloin oli jo tehnyt päätökseni sekä lääkärin arviointi oli positiivinen – mutta anoppini reaktio sai mut koko raskauden ajan pysymään vaistomaisesti kaukana hänestä ja osittain myös vauvan synytmän jälkeenkin. En pystynyt luottamaan enää häneen samalla tavalla kuin ennen sellaista reaktoita raskausuutiseen ja se on näykynyt enemmän tai vähemmän koko sen jälkeisen ajan. Lisäksi hän tavallaan vältteli pienintä poikaani, ehkä juuri siitä syystä ettei minusta tuntunut enää luontevalta antaa lapseni hänen hoivaan, ehkä sen takia että hän ei olisi koskaan halunnut sitä kolmatta pojanpoikaa – en tiedä mikä siellä taustalla on, mutta sen vaikutuksia olen saanut/ ja pienin poikanikin usein sen jälkeen kun isoveljet haetaan usein mummolaan mutta hän saa olla vaan kotona. 

En tosiaan tiedä miksi hän on näin käyttäytynyt. Toivottavasti siihen on joku muu syy kuin mitä minä täällä omassa pienessä päässäni olen ajatellut. Harmittaa vaan lapseni puolesta. Hän on elämäni supermies – syntyi kierukka kädessä ja selvisi, vaikka riskit olivat suuret.  

2014 juuri kun olin valmistunut yliopistosta kasvatustieteen kandidaatiksi sain tiedon että oli taas raskaana – tulossa olisi neljäs lapsi. Puhuttiin aviomieheni kanssa ettei olisi mitään mahdollisuuksi pitää tämä vauva kun on jo tarpeeksi töitä kolmen muun kanssa. Sydämessäni kuitenkin halusin pitää sen lapsen, mutta menin kuitenkin keskeytykseen. Hänhän olisi voinut oli se tyttövauva joka vielä perheestäni puuttuu, en vaan saanut koskaan tietää. 

Sitä surua olen surrut jo kolme vuotta. Vaikka päätös oli yhteinen, suru jäi, koska päätös oli ristiriitainen sen kanssa mitä olisin ihan oikeasti halunnut. Mutta ”järki vei voiton”. Olisi pitänyt uskon vanhaa suomalaista sanontaa että ”lapsi tuo leivän tulessaan” eikä jäänyt miettimään mitä kaikkea pahaa olisi seurannut taloudellisesti kun se neljäs lapsi olisi tullut taloon.  En voi siihen enää mitään.  Haluan vain kertoa että meillä – taloudellisista syistä raskauden keskeyttäneillä – on myös oikeus surra omaa pientä lasta niin kuin niillä keneltä luonto vauvan otti. Meillä on vain paljon raskampaa kun aina jää see syyllisyys ja mitä jos- ajattelutapa.  Anyway, hankalaksi asian teki myös se, että mieheni sisko oli vasten kaikkia odotuksia raskaana samaan aikaan – meidän neljännen laskettu aika olisi ollut kaksi kuukautta heidän esikoisen syntymän jälkeen – ja oli niin hankalaa seurata sitä miten hän sai pitää lapsensa ja mä en. Vaikka päätös oli mun.  Hänen vauvansa oli vielä kaiken muun lisäksi tyttö.  Tuplasti haastetta elämään. Henkisesti tämä oli varmaan kaikkein raskainta aikaa kun emme puhuneet kenellekään siitä raskauden keskeydyksestä. Itkin vain yksin kotona omaa suruaani. Ja olin vihainen maailmalle mikä ei antanut mahdollisuutta pitää lapseni. Vihaan vieläkin niitä taloudellisia sekä sosiaalisia paineita. 

Viime vuonna asia tuli julki, muttei siitä ole sen kummemmin täällä puhuttu. Eikä he eivät enää muista koko asiaa. Vaikka minä kamppailein henkisesti vieläkin. 

Pahoittelut tästä purkauksesta. Ajattelen vaan kuinka moni meistä pitää sisälläin jotain sellaista joka raastaa henkeää?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *