Mietin tänään, lähdenkö kävelylle kuten yleensä vai otanko itseäni niskasta kiinni ja avaan blogin parin viikon tauon jälkeen. Ajatus hikisen kävelylenkin jälkeisestä raikkaasta suihkusta tuntui houkuttelevalta, mutta sitäkin vahvemmin vallitsee nyt tunne siitä, että on pakko päästä kirjoittamaan.

Toissaviikolla blogi oli hiljainen, sillä keskityin näkemään ystäviä ja perhettä ennen lähtöäni. Kuvasin tuolta viikolta myös My Week -tyylisen videon, mutta en ole vielä varma, tuleeko se koskaan näkemään päivänvaloa. 😀  Viime viikolla puolestaan halusin vain ottaa kaiken ilon irti siitä, että olen nyt viimein täällä, Texasissa. Täällä oleminen on tähän asti tuntunut paremmalta kuin olisin ikinä osannut kuvitella. On ollut ihanaa nauttia kiireettömästä ajasta yhdessä ilman stressiä siitä, ettei ehdi tekemään, näkemään, kuvaamaan ja syömään kaikkea, mitä haluaisi. Saati sitten stressiä siitä, että aivan pian pitää sanoa aina yhtä sydäntäraastavat heipat.

Tavalliset, arkiset asiat ovat olleet niitä parhaimpia; esimerkiksi viikon ruokaostosten teko yhdessä ja se, kun eilen vietimme rauhallista sunnuntaiaamua leffoja katsellen samalla, kun söimme aamiaista. Tällaisista hetkistä on aiemmin ollut hieman vaikea nauttia, kun takaraivossa on jatkuvasti kolkutellut ajatus siitä, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain ihmeellistä. Arkisten asioiden lisäksi viime viikkoon mahtui mm. kihlattuni äidin syntymäpäivät, aina yhtä ihanat kuukautiskivut ja lauantain elokuvailta; kävimme katsomassa Good Boys nimisen leffan. Jaksan vieläkin fiilistellä sitä, miten huippua täällä on käydä leffassa, kun elokuvateatterissa on aina kunnon löhötuolit, jotka saa lähes makuuasentoon.

Kihlattuni ollessa töissä minulle seuraa ovat pitäneet perheen kolme koiraa. Nytkin koirakatraan nuorimmat, Earl ja Rocky, nukkuvat vieressäni lattialla, kun rustailen tätä postausta. Olen pyrkinyt pitämään itseni suht kiireisenä, jotta yksinolo olisi mielekästä. Toistaiseksi olen onnistunut hyvin, mutta tässähän on kulunut vasta viikko.

All in all kaikki on täällä todella hyvin enkä oikein edes osaisi toivoa juuri nyt enempää. Ihanaa viikkoa jokaiselle!

Tänään pärähti käyntiin viimeinen viikko, jolloin kaikki on kuten ennen. Viimeinen maanantai, jolloin matkaan työpaikkaan, joka on ollut kuin toinen kotini viimeiset yli kolme vuotta ja jopa ennen sitä. Hullua. Tuntuu, etten vielä itsekään ymmärrä, miten paljon elämäni tulee muuttumaan. Ei ole enää tuttua ja turvallista, mutta sitähän minä juuri olen halunnutkin.

Viikonlopun vietin Helsingissä, näillä näkymin viimeistä kertaa vähään aikaan. Tästä lisää myöhemmin. Ensi viikolla tarkoitus olisi keskittyä pakkaamiseen ja viimeisiin lähtövalmisteluihin. Olen kerran pakannut kymmeneksi kuukaudeksi, silti tuntuu hirvittävän hankalalta suunnitella pakkailuja kolmeksi kuukaudeksi. Texasissa on vielä syyskuussa todella kuuma, mutta marraskuussa ilma on syksyinen ja monesti viileä. Pakkaanko siis mukaan koko vaatekaapin? Tödennäköisesti. Onneksi toppatakit voi sentään jättää kotiin. Pakko sanoa, että talvea en toistaiseksi jää kaipaamaan laisinkaan, mutta näitä loppukesän/alkusyksyn kelejä kyllä. Onneksi saan sentään elää tämän ajan vuodesta pian uudelleen. Tallipihalta lupasin hakea viemisiksi taivaallista suklaata kihlatulleni ja mietinnässä on, viitsinkö viedä tiskiharjan mukanani. Minä kun en tykkää pestä tiskejä sienellä, jota Amerikkalaiset yleensä käyttävät tiskienpesuun. Meikkivarastotkin pitäisi täyttää. Tulipa tästä pakkauslista.

Pari päivää sitten luin taas tylsyyteeni vaihtariblogiani. Hassua, miten samanlaisissa fiiliksissä olin aikalailla tasan kuusi vuotta sitten, vaikka elämäntilanne oli aivan eri. Tämä viikko tulee olemaan mielenkiintoinen!