Erakosta läheisriippuvaiseksi?
Aiemmin tällä viikolla olin ajatellut vain lätätä nämä postauksen kuvat tähän ja toivottaa hyvää päivänjatkoa, sillä sillä hetkellä minulla ei ollut mitään sen tähdellisempää sanottavaa. Nyt on ja pidemmittä puheitta menen suoraa asiaan.
Olin pienenä todella ujo ja viihdyin melkein paremmin yksin kuin yhdessä. Voisi jopa sanoa, että yksi motoistani on aina ollut: Mielummin yksin kuin huonossa seurassa, mikä tavallaan pitää edelleen paikkansa. Kuitenkin, tuolloin aikoinaan saatoin viettää useampia päiviäkin yksin enkä ainakaan muista, että minulla olisi ollut sen kanssa mitään ongelmaa. Ennemminkin vanhempani yrittivät välillä puskea minua näkemään enemmän kavereita. Nyt viime vuosina olen huomannut tilanteen kääntyneen päälaelleen.
Postauksen otsikko on enemmän tai vähemmän liioteltu, mutta tottahan se on; siinä missä ennen nautin yksinolosta, saatan nykyään olla todella ahdistunut pelkästään ajatellessani tiedossaolevaa yksinäistä päivää ilman suunnitelmia. Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta. Juurihan minä kirjoitin uupumuksesta ja siitä, miten kaipasin rentoja päiviä, mutta tällainen minä olen, ääripäiden ihminen. Tuntuu, että jos kalenteri näyttää tyhjää, ei koko päivässä ole mitään järkeä.
Eniten yksinäisyydessä ahdistaa ehkä se, että on liikaa aikaa ajatella. Alankin usein ylianalysoida asioita ja sekä menneen että tulevaisuuden tapahtumia. Monesti jostain jo käsitellystä asiasta saattaa yht’ äkkiä kasvaa pääni sisällä suuri mörkö, joka hiljalleen saa minut todella huonolle tuulelle muistellessani niitä tunteita, mitä tuo asia minussa silloin aikoinaan herätti. Tai jos minulla on huoli tulevaisuudesta, saan juuri tuolloin päähäni ne kaikkein pahimmat skenaariot. Saatan myös kuluttaa todella kauan aikaa selaten Instagramia, mikä välillä inspiroi minua todella, toisinaan tunnen alemmuuden tunteita törmätessäni toinen toistaan hienompiin otoksiin. Monesti olenkin viimeistään iltapäivällä huonolla fiiliksellä, mikäli päivän aikana ei ole ollut mitään tähdellisempää tekemistä tai ihmiskontakteja.
Tietenkään kukaan ei aina ole juttutuulella, mutta huomaan yhä useammin kaipaavani sitä, että saan kertoa jollekkin päivänkuulumisia tai muuten vain lörpötellä jotain. Nuo edellämainitut yksinäisyyden ja ylianalysoinnin aiheuttamat möröt tuntuvat aivan mitättömiltä sen jälkeen, kun on imenyt ihmisistä itseensä hyvää energiaa ja saanut muuta ajateltavaa. Sitten sitä vain pohtii, miksi ihmeessä oli edes tuhlannut aikaansa sellaisten asioiden murehtimiseen, joista tulee pahalle tuulelle.
En kuitenkaan haluaisi olla riippuvainen muiden seurasta. Välillä tuntuu, että olen. Älkää käsittäkö väärin; osaan kyllä nauttia parin tunnin yksinolosta, mutta pitkät ajat yksin saavat minut ahdistuneeksi. Tuntuu, että olen ”riippuvainen” seurasta juurikin siksi, että pitää vähintään järjestää parin tunnin treffit kaverin kanssa, jotta päivä voisi olla hyvä ja tiedän, ettei mieleni mustu.
Aina silloin tällöin mietin, käykö muillekin näin vai onko minulla vain jokin huonosti, kun masennun niin helposti ollessani yksin? Olen tänä syksynä viettänyt aiempaan verrattuna vähän aikaa ihan vain itsekseni, mikä on varmasti myös syy siihen, miksi tästä syksystä on jäänyt niin hyvät muistot enkä jatkuvasti haikaile ulkomaille, vaikka kova ikävä sinne onkin. Nyt huomaan vain olevani koukussa siihen, että joka päivälle on jotain ja jos sovittu suunnitelma peruuntuu alan panikoimaan, koska en tiedä ”pärjäänkö”.
Herättääkö tämä teissä jotain ajatuksia?
Kuvat: Vilma Suhonen // Editointi: Minä