Hullu unelma

Kirjoitettu 22.2.2019

Herätyskello soi. Ensin kello kahdeksan, sitten viittä vaille yhdeksän. Avaan vihdoin silmäni hamuttuani puhelimen käteeni. Puoliunessa selaan läpi Insta Storyt. Tavoistani poiketen nousen ripeästi ylös sängystä sen sijaan, että olisin jäänyt tunneiksi makaamaan lämpimän peiton alle. Katson itseäni vessan peilistä. Uudet polkaksileikatut hiukseni näyttävät entistäkin lyhyemmiltä nyt ensimmäisen pesun jälkeen. Silmänaluseni ovat hieman normaalia tummemmat, en tainnut pestä eilisiä meikkejä kunnolla. No, samapa tuo.

Musta poolopaita, mustat trikoohousut, musta panta ja mustat kengät. Arvaatteko päivän värin?

Verhojen välistä aurinko tuntuu sokaisevan minut. Tungen läppärin laukkuuni, puen takin päälleni ja täyden vesilasillisen jälkeen säntään ulos ovesta.

Puita verhoavat auringossa kimmeltävät jääkiteet. Haluaisin ottaa kuvan, mutten vaivaudu, sillä tuota kauneutta olisi vaikea vangita yhteen puhelimella napattuun räpsyyn. Viimein bussini saapuu. Hyppään kyytiin.

 

Kaupungissa rantaudun kahvilaan, josta on viime aikoina tullut vakiopaikkani. Aamiaistarjoilu on vielä meneillään, mutta tyydyn tilaamaan kahvin smoothien kera. Harteillani pidän lämpimän takin ja jopa silloin on kylmä. Rehellisesti sanottuna, en ole varma, olenko täällä siksi, että saisin kadoksissa olleen kirjoituksellisen luovuuteni takaisin vaiko siksi, etten halua viettää koko päivää yksin kotona. Sen seurauksena on aina turhautuminen ja ahdistus. Taustalla rauhoittava puheensorina tekee hyvää. Viimeistelen smoothien, ajoittain hörppään kupista jo kylmentynyttä kahvia.

Voisinpa viettää kaikki päiväni näin; mukavassa ympäristössä, läppäriä näpytellen, keskittyen vain luovuuden virtaamiseen. Hullu unelma.