Koiraterapiaa ja ajatuksia suorittamisesta

3B37880A-2C1A-485B-84D4-C6DF1BC3CDE6.jpeg

3D78730E-D701-4A99-864B-0F21E1D42A29.jpeg
Niin. Koiraterapiaa. Sitä sain aimo annoksen viime viikonloppuna vietettyäni pe-la ja la-su väliset yöt Pispalassa Tyyne-koirabestikseni luona. Tyyne aina jäätyy, kun kaivan kameran esiin, ei tiedä mikä musta möykky se on, joten kuvissa Tyyne saattaa vaikuttaa hyvinkin ”tyyneltä”, mutta todellisuudessa en ole koskaan aiemmin tavannut hänen kaltaistaan iloista energiapakkausta. Lenkillä ollessamme vaikutan varmaan enemmän tai vähemmän hullulta, kun naureskelen itsekseni Tyynen puuhille, mutta se juuri on parasta. Oli sitten kuinka mieli maassa tai arkihuolien unohduksen tarpeessa, Tyyne piristää aina!

693A5953-C933-427D-8153-652225CD79B2.jpeg

2ECBFDD2-8C5A-428F-BBC6-4D7629C86D2E.jpeg

3F940193-D73D-4E51-BA53-30F48D93D858.jpeg

ABE1C52B-09C0-4B92-B362-1F4407CA842E.jpeg
Kuten olen teille kertonut, tämä vuosi ei omalta osaltani ole alkanut kovin vahvasti. Olen ollut todella stressaantunut ja ahdistunut. Öisinkin tuntuu, etten nuku. Sen sijaan, nään hirveästi unia, joissa stressaan samoista asioista kuin päiväsaikaankin.

Tuntuu, että minuun kohdistetaan aivan liikaa odotuksia. Välillä kuitenkin mietin, asettavatko nuo odotukset muut ihmiset vai minä itse? Entä jos vain ottaisin rennommin enkä vaatisi itseäni suorittamaan kaikkea täydellisesti? Mitä jos vain kohauttaisin olkapäitäni kaikille virheilleni ja hyväksyisin, että ne kuuluvat elämään. Miksi ajattelen, että minun pitäisi miellyttää kaikkia, kun vaikka kuinka yrittäisin ja suorittaisin, en koskaan tule miellyttämään kaikkia? Suorittaminen muutenkin on kuin loputon suo; mitä paremmin suoriudut sitä enemmän odotat itseltäsi ja muut odottavat sinulta. ”Lopussa kiitos seisoo” vai seisooko?

30132FBD-EEFD-4328-8AEB-16A18087D13B.jpeg

34A912C7-54BC-44E4-B4CA-6D20025579D3.jpeg
Tiedättekö ne ihmiset, jotka osaavat ottaa elämän vähän liiankin lungisti? Aiemmin sellainen sai minut ärsyyntymään: ”Mikä tuollaisia ihmisiä oikein vaivaa?” ajattelin. Viime aikoina olen huomannut katsovani noita ihmisiä välillä jopa ihaillen. Miten paljon helpompaa elämä olisikaan, jos ei välittäisi kaikesta niin paljon, jos eläisi vähän sinnepäin.

Samalla nuo ajatukset saavat minut hieman surulliseksi ja hämilleni. Pärjääkö elämässä todella vain sillä, että kovettaa itsensä? Jos olen liian hyväsydäminen ja tunnollinen eikä minussa ole tarpeeksi röyhkeyttä, tulenko vain muiden tallomaksi? Pärjääkö täällä vain likaisen pelin pelaajat?

F8FCDF43-DA56-4F6F-8B45-A0F8B0E28915.jpeg

C5B559DD-DFAF-4235-8455-B3151760B266.jpeg

CDA96F62-21FF-43CE-861A-114DBAEEFF04.jpeg
En koskaan ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät tervehdi tai hymyile takaisin. Kylmää. Missä tynnyrissä heidät on oikein kasvatettu? Edelleenkään en halua sellaiseksi tulla, mutta jollain kierolla tavalla olen alkanut pohtimaan, onko vika sittenkään kasvatuksessa. Ovatko hekin, tai edes osa heistä, olleet joskus pehmeitä, kunnes elämän kolhut ovat kovettaneet heidät? En tiedä, siinäpä miettimistä.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *