Joskus täytyy vain uskaltaa
”…I feel like since nothing is necessarily wrong; I have a roof over my head, a loving family, a good relationship, friends, a job and food in the fridge, I have no right to be unhappy. But that’s not how it should be.
I’m often happy in moments; when I’m laughing with a coworker, spending time with friends, FaceTiming my fiancé, watching a good show with my parents, walking my fav puppy Tyyne… but if you asked me how I really truly feel about where I am in life I’d probably burst into tears.”
Tämä oli lainaus 3.4.2019 julkaistun Instagram-kuvani kuvatekstistä. Kyseinen teksti kuvaa aika hyvin viimeisimpiä vuosia; perusasiat ovat kunnossa, mutta silti en ole ollut onnellinen, en varsinaisesti surullinenkaan, mutta en ole aikoihin ollut inspiroitunut omasta elämästäni tavalla, jolla koen, että minun pitäisi ja haluaisin olla. Uskon, että tämä on paistanut blogissakin rivien välistä; minulla ei monestikaan ole mitään sanottavaa. Sama, kun minulta kysytään kuulumisia ”Ihan hyvää, samaa mitä ennenkin”, vastaan ja pienen hiljaisuuden jälkeen siirrän huomion vastapuolen kuulumisiin. Erityisesti talvet ovat olleet vaikeita, keväällä helpottaa. Mutta tiedättekö, mä en halua olla se, jolla ei ole elämästään mitään sanottavaa. En halua olla se, jonka elämä ei inspiroi itseä, saati sitten muita.
Tutut kulmat, tuttu lähikauppa, päivästä toiseen samat rutiinit, samat lenkkipolut… noiden luulisi tuovan mieleen rauhaa ja turvallisuuden tunnetta, mutta tällä hetkellä ne vain ahdistavat. Jo jonkin aikaa on tuntunut siltä, ettei tärkeintä ole, muuttuuko elämäni lopulta parempaan vai huonompaan suuntaan. Tärkeintä on, että se muuttuu.
Tiedän, että jonain päivänä tulen vielä tarvitsemaan elämääni jotain muuta kuin muutoksia ja hyppyjä tuntemattomaan, mutta se päivä ei ole tänään eikä tässä. Siksi haluankin nyt kertoa teille, että lähden syksyksi pois Suomesta, Amerikkaan. Tarkkaa päivämäärää en tiedä, sillä lennot ovat vielä varaamatta, mutta tiedän, että lähden. Tiedän myös, että elokuun jälkeen, minulla ei ole enää vakituista työpaikkaa ja että suunnitelmani tulevaisuudelle ovat vielä jokseenkin avoinna. Voi olla, että haen opiskelemaan, voi myös olla, että hankin uudenlaista työkokemusta. Mikään muu ei ole varmaa kuin, että tämä on se, mitä tarvitsen elämääni juuri nyt.
Pelottaako? Valehtelisin, jos väittäisin, ettei minua pelota laisinkaan, mutta samalla olen niin rauhallisen varma siitä, että tämä on oikea ratkaisu. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, myös sillä, että tunnen näin niin vahvasti ja haluan seurata tuota tunnetta. Minne ikinä tämä polku minut viekin, sinne minun kuuluu kulkea.
