Ladataan...
Silke

Muutamana päivänä viikossa herättelen lapsen jo puoli seitsemältä, koska on minun vuoroni viedä hänet päiväkotiin. Matka kotoa päiväkodin kautta työpaikalleni kestää pahimmillaan reilun tunnin, koska liikun bussilla ja kävellen. 

Onneksi lapseni on aamuisin hyväntuulinen ja jää mielellään hoitoon. Silti hommaan kuluva aika ja vaiva tuntuvat kohtuuttomilta etenkin näin marraskuun pimeinä aamuina, johtuen työstäni tai pikemminkin sen puutteesta.

Olen töissä vakaassa yrityksessä, vakituisessa työsuhteessa. Palkkani on hyvää keskitasoa ja luontaisedut jotain paljon harvinaisempaa ja parempaa kuin matkapuhelin- tai lounasedut, jotka minulla kyllä myöskin on. Ihmiset, joiden kanssa teen työtä, ovat vastuuntuntoisia ja asiantuntevia. Osa heistä on myös samassa elämänvaiheessa kuin mitä itse olen, joten vertaistukea ja ymmärrystä on tarjolla suuntaan jos toiseenkin.

Näen tämän kaiken kuitenkin myös ongelmana, koska asuntovelkaisena, perheellisenä ja suht pienituloisen miehen puolisona en yksinkertaisesti uskalla suunnitella muutosta. Etenkin kun en ole mikään työmarkkinoiden halutuin saalis ja lähes kymmenvuotinen osaamiseni hyvin kapealta sektorilta ei liity mitenkään humanistigeneralistikoulutukseeni.

Sillä työssäni ei ole mitään sisältöä. Vuodessa on toki päiviä, jolloin en saa kaikkea haluamaani tehtyä kahdeksassa tunnissa. Joskus työpuhelin pirisee myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kuitenkin on myös kausia, joiden aikana minulla ei ole mitään järkevää tekemistä. Tai olisi, mutta ei työpaikalla, eikä työhön liittyen.  

Olen ollut samassa tilanteessa aiemminkin elämässäni ja tuolloin reagoin ensin valtaisalla psyykkisellä oireilulla ja sen jälkeen mielenosoituksellisella irtisanoutumisella tyhjän päälle ja hakeutumalla vielä huonompaan työpaikkaan. Koska viimeksi mainittu ei tässä tilanteessa ole mahdollista, minulle jää vain psyykkinen oireilu.

Olen kokenut myös burnoutin, tai ainakin ollut tuskallisen lähellä sitä, mutta boreout on jotain paljon pahempaa.

On maailman turhauttavinta saada kohtuullisen hyvää palkkaa siitä, että ei juurikaan tee mitään. Kuitenkin pitäisi olla kiitollinen siitä, että ylipäänsä on saanut vakityön ja koska fyysinen työkykyni on ollut sairauden takia uhattuna, myös siitä, että pystyn tekemään tätä työtä silloin kun tehtävää on ja kokemaan sen itselleni liian helpoksi. Viikko viikolta tähän turtuu ja vähitellen unohtaa, millaista on saada palautetta työstään, tuntea onnistumista, kehittyä työntekijänä tai oppia uusia asioita.

Kerran olin jo lähdössä opiskelemaan ja vaihtamassa alaa, mutta tein positiivisen raskaustestin. Samaan aikaan saimme tietää joutuvamme muuttamaan ja minulle tarjottiin jatkoa työsuhteeseen. Sitouduin siis asuntolainaan, työpaikkaan sekä lapseeni. Lapseen, jota vien usein ihan turhaan päiväkotiin siksi ajaksi kun itse istun toimistossa toimittamassa tyhjää.

Olen lukenut blogeja ja kuunnellut webinaareja, joissa kehotetaan uskomaan siihen, että elämä kantaa ja tekemään rohkeita ratkaisuja omien intohimojensa eteen. Olen myös puhunut asiasta ns. ammattiauttajan pakeilla. Kuvittelin turhaan äitiysloman tuovan minulle valon. Mutta palasin vanhaan hommaani.

Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat irtisanoutuneet vakivirasta ja tekevät nyt omaa juttuaan menestyksellä.

Minä en vain saa päähäni, mikä oma juttuni ja intohimoni voisi olla. Etenkään sellainen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa. Enkä keksi, missä välissä sen ehtisin löytää.

 

Ladataan...
Silke

On lauantai-ilta. Mieheni on pikkujouluissa. Lapsi on tapansa mukaan nukahtanut klo 19.30. 

Olen jutellut sinkkuystäväni kanssa, joka kertoili rennosta viikonlopustaan vailla mitään suunnitelmia. Muistan tuollaiset viikonloput hyvin itsekin parin vuoden takaa. Saatoin nukkua yhteentoista, maleksia kaupungilla tunteja, katsoa yöllä jonkin sarjan koko esityskauden puolen kilon irtokarkkipussin äärellä tai omistaa koko viikonlopun avoimen yliopiston esseen laatimiselle. Elämäni tuntui silloin tyhjältä, mutta ne olivat myös onnellisia viikonloppuja ja vuosia.

Nyt minulla on useampi tunti ruhtinaallista omaa aikaa ja en tee sillä mitään. Tunnen syyllisyyttä kun en saa pesiydyttyä Netflixin eteen. Enkä ole tehnyt lapsen valokuvakirjaa, viestitellyt unohtuneille kavereille, leiponut, järjestellyt tärkeitä papereita, suunnitellut työnhakua enkä mitään muutakaan niistä kymmenistä to do -listan kohdista, jotka pitäisi saada hoidettua. Tuntuu, että vaihtoehtoja on niin monta, että on helpointa vain olla ja löhötä, pestä pyykkejä ja tiskejä ja lukea blogeja ja Facebookin kirppisryhmiä.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Silke

Mietin kerran syödessäni herkkuja ja katsellessani Kardashisneja  syitä sille, miksi olen huono äiti. Varmaan uskalsin tehdä niin, koska olen oikeasti aika ok äiti, ainakin ollut tähän mennessä.

Tulin raskaaksi lyhyen seurustelun jälkeen.

En imettänyt.

En ollut vakityössä tullessani raskaaksi.

Olin vanha ensisynnyttäjä.

Olin ylipainoinen ensisynnyttäjä.

Annoin lapselleni massanimen.

Lapselleni ei ole suunnitteilla sisarusta jos sellainen joskus tulisi, olisin mummoäiti.

Synnytin sektiolla ja se oli huippujuttu.

Lähdin ekan kerran yksin shoppailemaan kun lapseni oli 3 viikkoa vanha. Emmekä asu kauppojen vieressä.

Minulla on geenivirhe, jonka lapseni on 50% todennäköisyydellä perinyt ja joka vaatii seurantaa ja ehkä myös leikkauksia.

Meillä ei sormiruokailtu.

Yhdessä vaiheessa lapsi söi paljon kaupan vauvanruokia, siis useamman kerran viikossa.

Meillä ei kestovaippailla.

Lapseni ei käynyt vauvauinnissa, värikylvyssä tai juurikaan missään virikkeitä saamassa ollessaan alle 1,5-vuotias.

Menin töihin lapseni ollessa alle vuoden ikäinen.

Lapseni aloitti päiväkodin alle 2-vuotiaana.

Lapseni ei ole nukkunut päiväunia vaunuissa tai rattaissa, paitsi retkien ja reissujen yhteydessä.

Meillä ei kantoliinailtu.

Meillä oli huono turvakaukalo. Lähes ainoa listan asia, jota kadun.

Meillä ei ole luettu lastenkasvatusoppaita eikä tutustuttu alan ideologioihin.

Söin raskaana ollessa joskus ulkomaistafetaa ja useasti salmiakkia.

Korotan joskus äänen lapselle. 

 

Pages